Minä säikähdin, sillä arvelin, että neuvosmiehen laita ei taidakaan olla oikein… Koetin kuitenkin pysyä tyynenä ja vastasin:
— Kuinkas voisi kysymykseenkään tulla, että tämmöinen pillipiipari naisi teidän tyttärenne, herra neuvosmies. Eihän…
— No, vähätpä nyt siitä! Ja vaikka minulla naimattomana miehenä ei tytärtä olekaan, niin sittenkin te minun tyttäreni olette aikeessa naida. Vai ettekös ole kihlannut Katri Häyristä?
Minä vastasin myöntävästi.
— Siinäpä se temppu juuri onkin, sillä Katri on tavallansa minun tyttäreni, minä kun olen hänen holhoojansa. Tulemme siis ikäänkuin sukulaisiksi. Eläkä enää sano minua herra neuvosmieheksi, sillä samalla kuin nyt juomme onnittelumaljan, samalla jätämme haukkumanimetkin pois. Kas niin — terve, terve! Katri on hyvä tyttö ja hänellä on rahojakin minun tallessani. Sinä saat siis naimisesi kautta rahaakin. Eikös ole hauskaa? Minä toivotan sydämestäni onnea!
Minä kumartelin ja kättelin sekä ilmoitin, ett'en laisinkaan ole tietänyt Katrilla rahoja olevan, niin ett'ei kenenkään tarvitse luulla minun häntä niitten vuoksi naivan.
— Mutta on minulla sinulle muutakin sanottavaa, alkoi neuvosmies jälleen puhella, sittenkuin viinilasimme olimme tyhjentäneet. Minä olen, näet, joutunut sinunkin holhoojaksesi, vaikka en ole tahtonut sitä aikaisemmin ilmoittaa siitä syystä, että olen arvellut sinulle paremmaksi, että nyt vasta saat tietää itselläsi olevan perintörahoja muutamia tuhansia, jotka ovat nostettavinasi, milloin vaan itse tahdot. Uskon sinulla vakavat aikeet mielessäsi olevan, koska naimahommiinkin olet päättänyt ryhtyä ja siksi en tahdo enää omaisuuttasi salassa pitää. Toivon sinun ostavan talon ja Katrin rahat jollain tavalla muuten edullisesti sijoittavan, niin eipä sitten ole hätäpäivää, jos vaan elät siivosti sekä sovinnollisesti ja rakkaudessa keskenänne koetatte pysyä Katrin kanssa.
Tämä vasta jotakin oli! Katrilla on rahaa ja minulla on rahaa! Mutta rahat voivat olla — rupesin ajattelemaan — minulle, kevytmieliselle nuorukaiselle turmioksi. Minä saattaisin ne piankin tuhlata, Katri tulisi onnettomaksi ja minä itse aivan loppulahteen joutuisin… Ei, näin ei saa tapahtua!
Vaikka neuvosmies olisi vielä tahtonut kanssani jutella, kiirehdin minä kuitenkin lähtemään ja menin Katrin luo. Kovinpa hän hämmästyi, kun tulin yöllä — vastoin tavallisuutta, eikä ollut laisinkaan halukas puheelleni tulemaan. Vihdoin toki taipui. Kysäsin häneltä silloin:
— Olenko koskaan menetellyt kunnottomasti sinua kohtaan ja voimmeko rehellisesti toisiamme silmiin katsoa?