— Et koskaan, vastasi hän. Ja missä tahansa voimme toistemme silmiin katsoa. Mutta miksi tätä kysyt?
— Nyt saat kuulla! Meidän naimisesta ei voi tullakaan mitään…
— Miksi ei?
— Siksi, että sinulla ja minulla, meillä molemmilla, kuuluu olevan rahaa. Ja tiedätkös mitä? Minä pelkään, että rahat ovat minulle turmioksi ja samalla sinullekin onnettomuuden tuottavat. Vaan sitä en tahdo. Erotkaamme siis ajoissa ja sovinnossa. Suo minulle anteeksi! Ja jos tahdot, niin anna kihlarahat takaisin mutta sormuksen saat pitää muistona, kuten minäkin sinun sormuksesi…
Katri kävi sisältä noutamassa rahat ja selvään näin, että kyynelhelmiä kiilsi hänen kauniissa silmissään. Kovin tuntui omassakin sydänalassani raskaalta siinä hyvästellessämme…
Kun Kulkuri-Jussi ei mitään sen jälkeen puhunut, kysäsin minä:
— No, entäs sitten?
— Niinkö sitten? Eipä muuta, kuin väkisin erosin soittokunnasta ja neuvosmiehen kielloista huolimatta nostin perintörahani ja läksin maailmalle, minusta kun olo synnyinseudulla tuntui niin liian lämpimältä, että tunsin tarvitsevani jäähdyttelemistä. Olen sittemmin ollut siellä, jos täälläkin, kuten Kulkuri-Jussin pitääkin. Milloin olen ollut soittajana, milloin muissakin ammateissa. Välistä olen ollut varakkaana ja toisen kerran tyhjänä kuin kirkonhiiri. Rehellistä on kuitenkin vaellukseni aina ollut, enkä muille mitään vahinkoa ja pahaa ole tehnyt, kuin omalle itselleni. Mutta itsepä siitä olen kärsinytkin. Ja jos elämäni on milloin metisemmältäkin maistunut, niin ainoastaan itse siitä olen iloinnut. Surulle ja murheelle minä annankin palttua! Kun täällä vaan kerran elää, niin vielä tässä huolehtimaan! Pääasia minun mielestäni on se, että paperini ovat puhtaat ja jälkeni myöskin, vaikkapa olenkin Kulkuri-Jussi.
Siinä samassa jouduimme asemalle, josta minä lähdin hevoskyydillä matkustamaan. Rattailla istuessani ryhdyin miettimään ihmisluonteitten kirjavata sekamelskaa. Monen moni henkilö kulki sielunsilmieni ohi. Yhdessä oli yhtä, toisessa toista kummallista, eikä kummallisuudesta ollut osaton Kulkuri-Jussikaan, joka luonteensa vyyhdestä oli minulle muutamia säikeitä niin avomielisesti purkanut. Mutta kummallista, muista erikoista, pitääkin olla luonteessa miehen, joka sanoo olevansa Kulkuri-Jussi ja joka jo ennestään tarpeeksi suurta kummallisuuttaan vielä aivan erotessaan lisäsi seuraavalla kummallisella lausunnolla:
— Ainoa ikävyys elämässäni on se, että näin vanhanakin tahtoo Katrin muisto sydänalassani välistä viileksiä, ikäänkuin kissanpoika siellä raaputtaisi… Mutta niinhän sitä sanotaankin, että rakkaus ei ole potaatti!