Sillä nuo pistosanat: "Onkos sinulla parempaa?" olivat painuneet hänen hampaankoloonsa, eivätkä ne sieltä poistuneetkaan. Lohdutuksekseen herra Tingbom ryhtyi odottamaan tilaisuutta saadakseen näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin… Ja kun nyt oli lahjaksi saanut "sitä parasta lajia", niin hän ei voinut olla tyytyväisenä hymyilemättä — ensin kodissa ja sitten kadulla. Vielä hänellä tyytyväisyyden hymyilyä riitti henkikirjurin, tohtorin ja jonkun muunkin luona, joille hän kävi esittämässä linnustus- ja kalastusretkelle lähtöä. Tämä retki tehtäisiin majakan seutuville, niin että majakkapäällikön luona sopisi olla yötä ja iltaa viettäessä juoda lasi — hyvää totia. Tohtorille h:ra Tingbom kertoi lahjan saantinsa, luvaten nyt henkikirjurille näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin… Kaikki olivatkin erinomaisen halukkaita retkelle lähtemään, eikä siis muuta, kuin ryhdyttiin tuumasta toimeen. Suuria valmistuksia ei tarvittukaan, ja saman päivän iltapuolella jo vene ohjattiin kaupungin satamasta kulkemaan majakkaa kohti.
Ilta oli todellakin kaunis ja ihana. Sinertävän kirkkaana kupuili taivas ja meri lepäsi tyynenä, ainoastaan hiljainen maininki sen pintaa nosti, kuin huokaus nukkuvan immen rintaa. Itse Ahti, meren kultainen kuningas, oli hyvin anteliaalla päällä, sillä usea vesilintu joutui retkeilijäimme laukausten uhriksi ja tuontuostakin aika kalanjutikoita uistimella saatiin. Kun vihdoin majakalle päästiin, olivat paistivarat jo valmiina.
Harvoin vieraita lämpimimmin vastaanotetaan, kuin majakkapäällikkö nyt teki — eikähän tuo ole ihmekään, kun saa ikävässä yksitoikkoisuudessa pitkät ajat olla ja elää. Tulijat ilmoittivat aikomuksensa olevan heittää muutamia satoja koukkuja, jonka vuoksi ei voitu laajoihin pakinoihin ryhtyä. Liiat tavarat nostettiin majakkaan, ja kun herra Tingbom korinsa majakkapäällikölle antoi, käski hän siitä tarkan vaarin pitämään, sillä siinä on jotain erinomaista. Herra Tingbom, vanhastaan tunnettu kalamies, lähti laskemaan koukut, henkikirjuri ja jotkut muut menivät vesilintuja ajelemaan, mutta tohtori jäi majakkaan, jossa hänen tuli huolehtia paistista. Lähtiessään kuiskasi herra Tingbom tohtorin korvaan, että hänen on varistettava totivettä ja keitettävä se hyvää, koska konjakkikin on hyvää.
Pian sitten tohtori majakkapäällikön kokkipojan kanssa ryhtyi paistamispuuhiin. Niissä puuhissa ollessaan hänelle iski veitikkamainen juoni päähän, jonka hän majakkapäällikölle ilmoitti. Tämä, läpeensä hauskuutta rakastava mies, ihastui tohtorin tuumaan täydellisesti. Yhdessä mentiin herra Tingbomin koria tarkastamaan, josta löydettiin kookkaanlainen konjakkipullo. Juonen onnistumiselle oli eduksi, että h:ra Tingbom ei ollut malttanut olla puteliaan avaamatta, joten siitä helposti voitiin konjakki laskea toiseen puteliin ja panna paloviinaa sijaan. Salaperäisessä hymyssä oli tohtorin suu, ruvetessaan polttamaan sokeria ruskeaksi nesteeksi, johon vielä lisäksi jotain muuta ainetta taskustaan pisti. Kun tämä sekotus viinaan kaadettiin, niin taivahan tasakäpälä! Viina muuttui aivan samanväriseksi, kuin herra Tingbomin konjakki oli. Vatsojaan pidellen tohtori ja majakkapäällikkö nauroivat, sijoittaessaan tämän väärennetyn tavaran herra Tingbom'in koriin ja ottaessaan oikean konjakin omaan talteensa.
Aurinko oli jo vaipunut kultavuoteelleen, jonka eteen yön hämäräverhot vähitellen vetäytyivät. Majakkapäällikkö istui vierainensa majakan ulkokäytävällä teetä juomassa. Hän, näet, kertoi antaneensa majakkamiehistölle ankarat määräykset, ett'ei kukaan heistä saa juomatavaroita majakkaan tuoda, eikä siis sanonut tahtovansa näyttää, että niitä hänellä itselläänkään on. Sentähden h:ra Tingbom'in konjakki pidettiin — sisähuoneessa, josta itsekukin kävi sitä teelasiinsa ottamassa. Herra Tingbom oli itse avaamassa putelinsa, eikä mitään kepposta huomannut tehdyksi, ja pyysi sitten ystäviään pistäytymään ottamassa laseihinsa "hyvää tavaraa", vilkaisten silloin voitonriemulla henkikirjuriin. Tohtorilta ja majakkapäälliköltä olivat toiset herrat jo asian oikean laidan kuulleet — ja heistä oli erinomaisen hauskaa kaataa väärennettyä konjakkia sivulla olevaan astiaan, jotta näytti siltä, kuin sitä olisi ahmien nautittu, ja ottaa laseihinsa sitä "hyvää tavaraa" heille neuvotusta kätköstä…
Kun pari lasia oli nautittu, pääsi puhe valloilleen ja muun muassa sitäkin ihmeteltiin, miksi toti juuri tänä iltana niin hyvälle maistui… ehkäpä siksi, että teetä on seassa. Herra Tingbom kuitenkin tämän arvelun heti kumosi ja hymyillen sanoi syynkin tietävänsä, vaikka ei tahtonut sitä ilmaista. Antaaksensa edes jonkinmoisia viittauksia, rupesi hän kertomaan isävainajastaan, jolla oli ollut tapana kodissaan Oulunjoen varrella tarjota ystävilleen kalastusretkillä totia, mutta ainoastaan hyvästä tavarasta. Siitä hänkin jo nuoruudessaan oppi ei ainoastaan pitämään hyvästä tavarasta, vaan myöskin tavarantuntijaksi, ollen lisäksi vielä sitä mieltä, että jos ystävilleen kerran tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää… Muutoin ei sanonut hyvästä tavarasta tehdyn todin missään niin mainiolta maistuvan, kuin ulkosalla lintu- tahi kalapaistia odotellessa…
Ja maistuvan se toti näyttikin, sillä eipä kauan kulunut, ennenkuin herra Tingbom sai lasiinsa putelistaan viimeiset pisarat kaataa, sillä toiset tahtoivat, että hänen on nautittava loppu, koska hän itse oli alunkin ottanut…
Sitten syötiin hyvällä ruokahalulla maukas illallinen, kiitellen ruokien ja konjakin hyvyyttä, ja pian sen jälkeen laskeuttiin makaamaan. Jokainen tunsi tyytyväisyyttä mielessään, mutta etenkin herra Tingbom oli tyytyväinen, niin että toinen suupieli jäi hymyyn vielä nukkuessakin…
Aamulla noustiin auringon kanssa melkein yhtaikaa, nostettiin pyydykset, jotka antoivat runsaan saaliin, ja sitten lähdettiin kaupunkia kohti. Mennessä oli herra Tingbom, kuten eilisiltanakin, muita tyytyväisempi, naurahteli ja vihelteli sekä lopuksi kysyi:
— Onko teillä kupariseppiä?