Saunanisäntä neuvoi, mistä ovesta kylpyhuoneesen on mentävä, vieläpä käski tavallista pikemmin ovesta kulkemaan, se kun kiinni pompahtaessaan saattaa vikuuttaa kinttuja. Sitten hän poistui.
Pian olivat merimiehet siinä tilassa, että ainoastaan paidat olivat ruumiita verhoamassa. Vihdat otettiin käsiin ja neuvon mukaan sukkelasti hypättiin saunaan.
Voi "Ilomantsin leimaus" kuitenkin, minkälainen ulvonta, huuto, haukkuminen ja rähinä nyt alkoi — vähintäinkin luuli maailman loppuvan…
Merimiehet olivat, näet, hypätä loikanneet huoneesen, jossa kuninkaan metsästyskoirat pidettiin! Siinä oli piskaa jos jonkinlaista: oli suuria houneja ja pieniä rakkeja, sanalla sanoen kaikkia lajeja, mitä siihen sukuun kuuluu.
"Herroja herrojen koiratkin," sanotaan. Mutta luonnollisesti heidän korkeutensa kuninkaalliset koirat ovat enemmän kuin herroja ainoastaan — ja mahtoi niitten hienotuntoisuutta kauheasti loukata, kun tervaiset merimiehet melkein alastomina uskalsivat niitten asuntoon astua… Siksi ne kai kiihkeällä innolla yksimielisesti nostivat kauhean metelin ja lienevät epäkohteliaisuuden päättäneet ankarasti rangaista, koskapa suoraapäätä tahtoivat puremaan tulla. Merimiehet tiesivät, että siitä on leikki kaukana, kuin Eenokin syömisestä, jos vihainen koira pääsee hampaillaan paljaita kinttuja hyväilemään… Vaan mitäs tehdä? Oveen päin ei voinut kääntyä, koirat kun silloin olisivat tarttuneet sääriin kiinni. Ei siis muuta neuvoa, kuin ryhtyä taistelulla puoliaan pitämään. Vihtojen latvapuolet otettiin käsiin ja tyvillä aljettiin hutkia. Kun iskut sattuivat, silloin koirat, toisten haukkuessa, kahta uhemmin ryntäsivät ulvoen päälle, ja merimiehet niinikään huusivat täyttäkurkkua ja kiroilivat — ja sanomattakin arvaa, että siitä kaikesta syntyi meteli, jota ei ainakaan kuninkaallisessa linnassa jokapäivä tarjona ole.
Kun oli kesä-aika, niin koirahuoneenkin akkunat olivat auki, joten melu kuului kaikkialle. Koko hovi säikähtyi, jopa luultiin kapinan puhjenneen… Päästiin tuossa toki selville, että melu tulee koirahuoneesta. Aseellisia miehiä komennettiin koirakapinata tukehduttamaan. Jos kuninkaalliset koirat lienevät äsken hämmästyneet, niin eipä toisin käynyt kuninkaallisille sotureillekaan, kun näkivät hirmuisessa vimmassa olevan koiralauman ryntäämässä 3 puolialastoman miehen päälle, jotka pelko tekee entistäänkin hirveämmiksi, ja jotka kovasti huutaen koettavat kylpyvihdoilla uhkaavaa vaaraa torjua… Mahdollista on, että sotilaat olisivat ampuma-aseitaan käyttäneet, ell'ei hämmästys olisi ensi topakassa pannut heitä seisomaan. Äkkiä kuitenkin sotainen innostus hämmästyksen karkoitti ja välkkyviä sapeleitaan heiluttelemalla ajoivat sotilaat koirat nurkkiin.
Nääntyneinä olivat merimiehet, päästyään siihen huoneesen, jossa heidän vaatteensa olivat. Mutta sitten alkoi uusi pinnistys — heitä ruvettiin tutkimaan. Ainoastaan yksi heistä osasi vaivaisesti ruotsinkieltä mongertaa, niin että tarvittiin kielenkääntäjäkin. Sillä tavoin asiasta levisi ympäri palatsia tieto, ja kaikki tahtoivat tulla kummituksia katsomaan — hienot hovinaisetkin sitten, kuin merimiehet olivat ensin pukeutuneet…
Tutkinnossa ei tullut muuta selväksi, kuin että saunanisäntä oli tuonut merimiehet kylpemään, mutta kuka hän oli ollut, sitä ei tiedetty. Kun oltiin vakuutettuja, että vilpittömät merimiehet olivat petoksen uhreiksi joutuneet, ei heidän rankaisemisestaan edes kysymystäkään nostettu. Päinvastoin oikein köörissä naurettiin. Merimiehiä tosin suututti, mutta onneksi heidän karkeita mielenpurkauksiaan ei ymmärretty, lukuunottamatta kielenkääntäjiä, jotka puolestaan niistä olivat huvitettuja. Vähitellen merimiehetkin rupesivat tapausta hauskalta kannalta katselemaan, kun poislähtiessä alkoi heidän käsiinsä kiiltäviä kolikoita oikein runsaasti tippua. Hyvämielisinä he poikkesivat kapakkaan, jossa tyhjensivät muutamia laseja "kylvyn päälle."
NAPPI KOLEHTIKUKKAROON.
Yleisesti tunnettua on, että ihmisiä koetetaan saada palkintojen kautta yksinpä velvollisuuksiaankin täyttämään, palkinnot kun muka kannustavat toimintahalua ja herättävät työ-intoa. Mutta ei sekään ole harvinaista, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat tulla — suututetuiksi, ennenkuin tehtävänsä oikein tarmolla suorittavat. Tähän viimeksimainittuun lajiin kuului Hankajärven kappelin pappi, pastori Niilo Peuhu. Hän oli äänivarojensa ja saarnalahjojensa puolesta tunnetuimpia sananpalvelijoita, mutta oli samalla kertaa laiska, kuin pappi, kuten muutamin paikoin maassamme sanotaan. Kun hän saarnasi, niin hän saarnasi sillä tavoin, kuin ainakin tekee se, jonka on pakosta saarnattava — hän tahtoi itse nukkua ja nukuttaa kuulijatkin. Mutta annahan olla, että hänet saatiin suuttumaan, niin silloin tuli saarnaa, joka sattui sekä luihin että ytimiin — tunteista puhumattakaan. Ja paras keino suututtamiseksi oli pistää nappi kirkon kolehtikukkaroon: se nosti hänen saarna-intonsa ja -kuntonsa aivan ukkosena jylisemään. Keinoa oli jo siksi useasti koetettu, että milloin vaan tahdottiin kova saarna kuulla, silloin pastori suututettiin pudottamalla nappi kolehtikukkaroon. Kerran kuitenkin, vaikka nappitemppu oli tehty, ei toivottua tulosta saavutettukaan. Pastori, näet, olikin milt'ei entistä vetelämmin ja hengettömämmin sekä niin harvaan, että sanat toisiaan huutelivat, saarnata lonkutellut ja saarnansa lopussa rauhallisesti lausunut: