— Kolehtikukkarosta on löytynyt nappi. Tässä ei ole sovelias paikka ruveta tutkimaan, kuka napin on kolehtikukkaroon pistänyt — sen verran kuitenkin voinee sanoa, että ainoastaan yksi henkilö sen on tehnyt, ja minä, vedoten hänen jalompiin tunteisiinsa, uskallan toivoa, että hän jumalanpalveluksen loputtua tulee perimään sakaristosta nappinsa ja antamaan rahan sijaan, jos hänen sydämessään on kristillisen rakkauden halu almun antamiseen.
Kun jumalanpalvelus päättyi, ilmestyi sakaristoon mies, joka oli hyvin häpeissään ja yskien puheli:
— Suokaa… yh… anteeksi… yh… tämä nappijuttu… yh… jonka vakuutan erehdyksestä… yh… tapahtuneen. Minun taskussani… yh… sattui rahojen joukossa… yh… olemaan nappikin… ja kun aikomukseni oli antaa markka, otin… yh… erehdyksessä… yh… napin. Tässä on nyt… yh… markka.
— Ja tässä on nappinne. Kiitoksia vaan rehellisyydestänne!
Mies aikoi poistua, mutta käähkäili ovella, ikäänkuin jotain olisi unohtanut. Viimein hän kysäsi:
— Mutta kuulkaahan, herra pastori. Kuinka saatoitte… yh… tietää, että juuri… yh… minä olin tuon napin kolehtikukkaroon pistänyt?
— En minä sitä ole tietänytkään, vastasi pastori.
— Ettekö tietänyt? No, mutta sanoittehan, että ainoastaan yksi henkilö on voinut napin kolehtikukkaroon panna, jatkoi mies, pitäen kädellään avaimesta kiinni.
— Aivan oikein, vastasi pastori. Katsokaas, eihän ole mahdollista edes ajatella, että kaksi henkilöä on ollut yhtä nappia erehdyksestä panemassa kolehtikukkaroon, sitä vähemmän vielä kaksi henkilöä, jos kyseessä on ilkeä konnantyö ollut — eikö totta?
Miehellä ei ollut halua vastata — tuskinpa ennätti hyvästisanaa lausua, pujahtaessaan ovesta ulos. Siellä hän varmaankin olisi itseään potkaissut, jos olisi saanut jalkansa kääntymään ruumiinsa siihen paikkaan, johon tavallisesti potkaistaan. Hyvin luultavaa on, ett'ei hän vast'edes enää pannut nappia kolehtikukkaroon…