Mutta asian toisesta puolesta, s.o. palkkauksen järjestämisestä emme voi sanoa vallan samaa. Sillä ihannetilaan pääseminen ei tässä asiassa näytä niinkään helpolta siitä syystä, että opettaja elollisena oliona tarvitsee myös jotain ruumiinsa ravinnoksi ja verhoksi. Alkujaan lienee päämääräksi asetettu, että opettaja tulisi toimeen ilman palkkaa. Sittemmin on tuosta kannasta luovuttu nähtävästi siitä pelosta, että mahdollisesti opettajalle kävisi samoin kuin mustalaisen hevoselle, joka kuoli juuri kun oli oppinut syömättä elämään. Tietysti on vielä paljon sitä mielipidettä, että entisessä päämäärässä on kiinteästi pysyttävä ja siihen pyrittävä, mutta enemmistö yhteiskunnassa on harkinnut välttämättömänä pahana kärsittäväksi asiaksi maksaa opettajille palkkaa siksi, että henki juuri ja juuri pysyy. Tämän perusajatuksen ymmärtäen, selkenee myös se, miksi opettajatoimesta maksetaan naiselle vähemmän kuin miehelle. Nainen näet tulee vähemmällä toimeen kuin mies. Hänellä on enemmän kärsivällisyyttä, henki sitkeämmässä kuin miehessä.
Näin olivat asiat sitten kymmeniä vuosia. Opettajat kyllä marisivat, että kohta henki lähtee, mutta yhteiskunta ei antanut perään ja kuka ties, ellei suurlakkoa olisi tullut, olisivat asiat ennallaan. Mutta silloin kun monella muullakin tavalla hulluteltiin, luvattiin opettajillekin palkan lisäystä. Näytti siltä kuin yhteiskunnalla olisi ollut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä, että se muutamia lapsistaan oli nälällä kiusannut.
Omantunnon tuskia ei kuitenkaan kauvan kestänyt, sillä yhteiskunta menetteli kuin Farao ennen, vaivan lakattua paadutti sydämensä. Alkuperäistä palkkausehdotusta alettiin sitten kyniä, ja ennenkuin lopullinen päätös eduskunnassa tehtiin, olikin siitä enää vain liisteet jälellä. Mutta niitä muutamaakaan sataa eivät opettajat saaneet ilman korvausta.
Mitä heidän sitten piti vielä tehdä lisää?
Jaa-ah, siinä se olikin asia, joka yhteiskunnan ylimmäisten päitä vannehti. Opettajien hartioille oli jo kaikki mahdolliset harrastukset kasattu, ainoatakaan aukko-paikkaa ei päivässä ollut, mutta jotain piti opettajilta korotuksen korvaukseksi kiristää, siinä ei auttanut tupet, ei tulukset. Ja se vihdoin, kiitos luojan, keksittiinkin: korvaukseksi palkanlisäyksestä vaadittiin, että opettajan on omakätisesti siitettävä, synnytettävä ja kasvatettava yhteiskunnalle lapsia.
Tämä hienon hieno ajatus, viisaista viisain neron leimaus on minua siihen määrin huvittanut, ett'en ole sitä malttanut olla ottamatta puheeksi.
Se kyllä tuntuisi hullulta ja suorastaan naurettavalta, jos esimerkiksi oppikoulujen ja yliopiston opettajille tai muille virkamiehille esitettäisiin vaatimus, että sinä saat paremman palkan — et paremmasta ja enemmästä työstäsi, vaan siitä, onko sinulla kuntoisuutta tehdä tai teettää lapsia. Mutta kun yhteiskunta asettaa tämän saman vaatimuksen kansakoulunopettajille, on se viisas ja nerokas ajatus. Samat henkilöt, jotka tällaiseen vaatimukseen itse hyvin äreästi vastaisivat: "työstä minä palkan tahdon enkä lapsen teosta; ne ovat asioita, joihin ei syrjäisellä ole oikeutta nokkaansa pistää", — nämät samat henkilöt pitävät sitä kansakoulunopettajien suhteen aivan luonnollisena asiana. Silloin on yhteiskunnalla oikeus vaatia, että asianomaisella virkamiehellä tai naisella on siitoskyky.
Luonnollisesti tämän lapsien hankkimisen täytyy käydä kristillissiveellisessä järjestyksessä. Niinpä täytyy kaiken pohjana olla kirkon vihkimä avioliitto ja lapset omia tekoja. Jos opettajalla on eukko, mutta ei lapsia, on se tarpeetonta ylellisyyttä, josta ei korotusta heltiä. Eikä sitä anneta sittenkään, vaikka ottaisi vieraan lapsen kasvattaakseen; yhteiskunnan mielestä on näet sellainen eukko, joka ei viitsi tehdä lapsia, laiska tai maho, mutta ehdottomasti kummassakin tapauksessa jäävi parempia paloja saamaan. Jos opettajat taas ulkopuolella kirkon siunaaman avioliiton ryhtyisivät kuntoisuuttaan näyttämään, saisivat he tietysti sellaisissa tapauksissa palkankorotuksen sijaan — selkäänsä.
Toivottavasti tätä nerokasta järjestelmää toteutettaessa käydään rohkeasti viimeisiin johtopäätöksiin asti esimerkiksi siten, että opettajat saavat suuremman korvauksen pojistaan kuin tytöistä. Jo johdonmukaisuus velvoittaa näin menettelemään, sillä kun kerran pidämme naista ja naisen tekemää työtä huonompana kuin miehen, on epälogillista silloin maksaa tyttölapsesta sama palkanlisäys kuin pojasta. Myös liikemies-näkökohtia silmällä pitäen olisi näin meneteltävä. "Onhan näet tilastollinen totuus, että, ennenkuin poikaviikarit tasaantuvat vakavasti tätä maailmata asumaan, on kulunut paljon enempi ruokaa, vaatteita ja patukoita, kuin tyttöjä kasvattaessa."