Tässä oli koko kosinta — ei siinä ensin uinailtu ja autuaasti vavahdeltu, ei äänettömällä huokauksella kysymykseen vastattu, eikä tulisesti suudeltu: sydämen teeskentelemättömällä suoruudella avioliiton ensimmäinen side solmittiin… Matti, näettekös, oli jo ovessa silloin, kuin hän puhui pesuvedestä ja pyysi Marketan kiirettä pitämään. Sitten hän astua taapusteli isännän pakeille. Häntä hiukan nolostutti, eikä oikein tietänyt, kuinka alkaisi. Muutaman kerran rykäistyään ja korvallistaan raapaistuaan, sanoi hän viimein:
— Tuota noin… antaisittekohan, isäntä, muutamisen kymmenen markkaa rahaa ja hevosta maksua vastaan — Marketta ja minä pistäytyisimme hiukan tuolla kirkolla.
— Sitä minä olen jo kauan odottanutkin, sanoi isäntä naurahtaen. Mutta kukas puhemieheksi lähtee?
— Ihalais-Pekkahan se lupasi tulla.
— Olisin minäkin lähtenyt ja etenkin tänään se olisi mainiosti sopinut, kun minulla on omaakin asiaa pappilaan.
— Mieluimminhan minä toki isännän puhemieheksi otan, mutta en ole uskaltanut pyytää.
— No, mene sitten tupaan ja käske emännän minulle kaulaamaan puhdas paita. Varistakoon myöskin partavettä.
Matti kiirehti isännän käskyä täyttämään ensin ja sitten kapusi aitan ylisiltä vaatteitansa noutamaan. Sieltä hän otti verkanuttunsa, jonka kilpa-ammunnasta saamillaan rahoilla oli teettänyt, harmaat sarkahousunsa, niin paksut, että melkein itsestään seisoivat, lastinkiliivinsä ja pitkävartiset saappaansa. Vaatteensa hän pihamaalla lumeen pieksämällä puhdisti, ennenkuin ne tupaan kuljetti.
Mutta Marketta oli kodassa pahemmassa kuin pulassa, hän kun ei tahtonut saada valkeata syttymään, vaikka tulitikun toisensa perästä poltti ja tuohia sekä päreitä, puitten sekaan tunki. Kuten muut hänen kalttaisensa, oli hänkin taika-uskoinen ja jo itsekseen puheli:
— Mikähän riena tähän naimahommaan mahtaa tullakaan, koska ei tuli tahdo syttyä?…