Marja-ahon Mikko ei ollut pelastusarmeijan kansainvälisen enemmän kuin kotimaisenkaan suunnan kannattajia. Samoin ei Mikko pitänyt vallan välttämättömänä, että ihmisen täytyy sielunsa lunastukseksi lähettää neekerien pennuille sarkahousuja. Mikko ei myöskään vielä tietänyt, että kansamme taloudellisen tulevaisuuden pelastuskallio on kätketty sieniin, muurahaisen muniin tai palokunta-aatteeseen. Mutta sen sijaan oli Mikon sielu ja sydän seiniään myöten täytetty juurikkailla.
Juurikasaatteen siemenet kylvettiin Mikkoon eräässä maanviljelysnäyttelyssä. Paljon muutakin hyvää oli siellä nähtävänä ja kuultavana. Oli sonneja nutipäitä ja sarvellisia, herroja suuria ja pieniä samoinkuin sikojakin, oli oriita ja tammoja, siemensäkkejä ja juurikasvasuja, kanoja, kukkoja, haravia, rekiryijyjä j.n.e. Niitä kaikkia Mikko katseli ja käsin koetteli, kyselipä muutamien hintojakin, ei niin ostaakseen, muuten vaan.
Mikon, samoinkuin muidenkin sielunsaranoita voideltiin useammankin laatuisella henkisellä rasvalla ja jokaisen esitelmöitsijän perusajatuksena oli, että ellei vaan ajoissa älytä juuri hänen esittämäänsä pelastusnaruun tarrata kiinni, olemme jotenkin läheisessä tulevaisuudessa mennyttä kalua. Lopuksi huudettiin "eläköön" aatteelle ja isänmaalle ja jokaista "-köötä" kannatti Mikko rajamiehen äänellä.
Mikko oli kyllä kunkin esitelmöitsijän kanssa aina täysin yhtä mieltä esillä olevan aatteen tärkeydestä, mutta syynä siihen, että etusijan hänessä anasti juurikasaate oli ensiksikin se, että siitä satuttiin puhumaan viimeiseksi, toiseksi se, että juurikasaatteesta sai Mikko vielä suun ja vatsan havaittavan täydennysopetuksen juhla-illallisilla, ja kolmanneksi, että hänen pöytätoverikseen sattui eräs agronoomi, joka oli elämäntyökseen valinnut juurikasaatteen ajamisen ja oli kutsumustaan varten käynyt valtion apurahalla Tanskassa.
Vaarallista on saada juhla-illallisilla pöytätoverikseen henkivakuutus-asiamies, silloin voi menettää ruokahalunsa, mutta vieläkin vaarallisempaa on joutua Tanskanmatkan tehneen agronoomin seuraan, jonka erikoisalana ovat juurikkaat, silloin voi syödä terveytensä tärviölle. Ja ellei Mikon vatsaa olisi pienestä pitäin niin monta kertaa "reenattu" kalakukoilla, pannurieskalla ja kokkelipiimällä, niin tuskin se halkeamatta olisi kestänyt sitä juurikas- ja rehumäärää, minkä pöytätoverinsa hyvän lammaslihan, tuoreen kalan ja Tanskanmatka-juttujensa kanssa häneen juhlaillallisilla upotti. Mutta kylläpä Mikko itsekin ihmetteli, kuinka paljon sentään voi tuores nahka tiukan tullen antaa perään.
Uhrinsa harvinainen vastaanottavaisuus sekä juurikasaatteen teoreettisen puolen, että varsinkin juurikkaiden sisäänpanon suhteen innostutti agronoomia siihen määrin, että hän vielä tilasi kahvit konjakin kanssa. Mikko koki kyllä estellä sanoen istuvansa, niinkuin olisi tupakkahakkuri sylissä, sekä vakuutti, ettei hän tunne hengenkäyntiä minkä korvistaan. Mutta agronoomi oli myös isänmaallisessa viljelystyössään päässyt jo siksi hikoutumaan, etteivät siinä esteet auttaneet. Niin juotiin vielä kahvit, ja ennenkuin konjakkipuolikas oli pohjillaan, olivat juurikkaatkin kohonneet alhaisista asuinsijoistaan ihanteitten maailmoihin muodostaen kansallemme tulevaisuuden toivon. Erotessa agronoomi oikein syleili Mikkoa ja puoleksi itkien vielä kerran vakuutti, että kansamme pelastus Mikon asumakulmalla jää hänen pyhäksi velvollisuudekseen.
Paljon oli Mikolla näyttelystä tultuaan kotiväelle kertomista. Hyvin tyhmäksi sanoi tuollaisissa tilaisuuksissa tavallisen maatiaismiehen itsensä tuntevan. Samoin tulee asian ymmärtävien esityksistä huomaamaan, miten takapajulla vielä maatalous meidän maassamme on, vaikka monikin on elänyt ja elää siinä uskossa, ettei se hänen kohdaltaan enää voi parata.
Iltakaudet sitten Mikko jutteli, miten suuremmoisia tuloksia maanviljelijä voi saavuttaa, kun asioita järjen kanssa järjestellään, kuten esimerkiksi Tanskassa. Vähin kosketteli Mikko juurikasaatettakin, vaikk'ei kuitenkaan siinä mielessä, että sitä nyt Marja-ahossa alettaisiin toteuttaa.
Mikolla oli näet salainen aavistus, että juurikaspuuha synnyttäisi kotiväen keskuudessa pienen myrskyn pyörteen. Vaimoansa Saara-Lovisaa ei hän pelännyt, sillä se oli luonnoltaan hiljainen ja myötenantava, mutta sitä enemmän Sakeria, talon isäntärenkiä, joka kolmisenkymmentä vuotta oli Marja-ahon maita möyrinyt.
Itsekullakin on näet tässä maailmassa omat ristinsä ja koettelemuksensa. Kellä on vastus akastaan tai anopistaan, kellä velallisistaan tai pahoista naapureistaan. Mikolle oli taas kohtalo koettelemuksen kallion valmistanut Sakerista. Ei niin, että Sakeri olisi ollut laiska ja huolimaton töissään, päinvastoin hän ei ainoastaan itse urakkamiehen tavalla raatanut oli sää kuin sää, kesä tai talvi, vaan pakoitti kaikki muutkin tanssimaan samaan tahtiin. Lisäksi piti hän niin talon puolta, että kohta kärähti, jos voita tuotiin pöytään tavallista suurempi mukare. Mutta Sakeri oli vanhoillinen ja asettui poikkeuksetta kaikkien Mikon uusien yrityksien suhteen poikkiteloin. Ja anna olla, että Mikko pani puoli väkisin jonkun parannuksen toimeen, ja se sattui menemään vähänkin vinoon, niin vielä monen vuoden kuluttua veteli Sakeri sitä leuvoissaan. Eikä siinä auttanut hyvä eikä paha. Kerran oli Mikko kiukuissaan käskenyt Sakerin poiskin, mutta silloin oli Sakeri sanonut, että sen saat kerta kaikkiaan uskoa, että ennen sinä lähdet tästä talosta kuin minä.