Oppipoijjat meinas pihamoalta lähtee minuva soattamaan, mut isä avas akkunan ja huus:
— Ei soa meijjän poijat kyitiin männä — pitäköön herra omat kuskarisa!
Tuntu vähän kummalta kottoosa lähtö niin tiettymättömän varraan, oikeempa luulin, että syvämmen on aijoltaan peässynnä… Mielellän oisin vilassuna jäläkeenpäin, mut kun olin kuullunna, että ikävä tulloo paremmin, jos voan jäläkeesä kahtoo, niin empä uskaltanna. Minäpä en tahokkaa — tuumasin iteksen — ruveta ikävöimään tahikka muuten palluuhommiin ryhtymään, niin soavatpa nähä, käykkö mun matkailen niinkunj Mikon Alapetin. Mut entäs jos akka sattus vastaan tulemaan, pitäsköön keäntyvä takasi? kysäsin iteltän siinä tietä astuva hiepruttaissan. En tok keäntyskään — vastasin ite samalla tavalla kunj olin kysynnäi — vaikka viis akkoo ihan mustanaan vastaan tulis. Ja jos minä voan takas keäntysin, niin ihanhan ne kotona ihtesä naurasivat ristisuisiks, kunj jänikset. Uskokoot muut sitä taikoo, että sillon käy matkalla huonost, jos akka lähtiissä ensiks vastaan tulloo — minä voan en sitä tällä kertoo usko… Soa nähä, miten tää matkan männöökää, kun en nähnä yhtään immeistä enkä elläintä koko välillä Mallan mökille kulukiissan. Siellä tavallisuuvven mukkaan olj väkkee paljonnii, sillä kaikki siinä olj tottunna käymään kahvikupin ryypätä hörräyttämässä, jopa hevosettii Kahvi-Mallan mökin kohalla seistä töksähtivät. Kun sitte soatiin tietee, että min oun lähtennä kottoo moalimata liikkumaan, niin siitäkös hoastamista tulj. Yks kiels, toinen käsk ja mikähän mittäi pörpätti. Mut min en voan ollunna koko puhheista toppanankaan — nauron ja iliveilin niinkunj ei mittään ois tekeillä. Sitten yön kulluissa alako Mallai minuva pelotella ja kun hän kuul, ett'ei keitään vastaan tullunna, arvel hän ett'ei se merkihte hyvvee. Vielä hän lisäks kerto, mitä mikkii immeine olj takanapäin sanonna mun lähöstän. Toiset olj tuuminna, että se olj vanahempain syy, kun ovat liijjan ankaroita ollunna, eivätkä muka ou paremmin lastaan kasvattanna, toisten mielestä olj toas lähtön syynä se, että kun en ou oikeen oppinna lukemaan, niin pöllöyspäissän lähen kuleksimmaa ja kolomannet olj peättännä, että min ou itepintanen, kunj äksy hevonen. Kaikki kuitennii olj ollunna varmoja siitä, että minä, näläkä kintussan, hyvin pijan palloon takas. Näitä tämmösijä kuullessan minä sanon itellen:
— Puhukoot pukille ja hoastakoot hämähäkille. Malttakoohan, jahka mänen siihennii moahan, josta kometiijjalaiset ovat kotosi ja opettelen ulokomoan kielijä lukemaan, niin eivätpä teällä ymmärrä niin hölynpölyvä, jos kerran palattuvan jottain luven. Ja soatanhan minä opetella silimijäi keäntämään, niin ovat vielä ihmeessä mun kanssan — paan heijjät vaikka peälaillaan kävelemään… Ja entäs kun käyn moaliman reunassa ast, — eiköhän kotpuolen immeisten silimät mäne sillon nurin peässä?…
Oamulla vehnäskahvit ryypättyvä, alon arvella, että nyt ei ou aikoo piiskutella, voan pittää lähtee lyömään lapikasta kettoon. Vaikka Malla olj tähän ast ollunna ensimäisijä minuva kehottamassa isän päntyveestä erroomaan, niin nyt se alako kiellellä ja sano nähneesä pahoja unija. Ei mun sopinna keäntymistä ies tuumaillakkaa ja sentähe sanonnii:
— Akkahan tieltä keäntyy, mut ei mies minkäänlainen.
Ja sitte minä rupesin lähtöö tekemään. Malla ja ne toiset, joita olj lähtökahville kututtu, siunailivat minuva matkan varalle. Etteisessä männessän tulj vanaha Annastiina jälkeen, otti olokapäistän kiin ja puist, että evän täris. Hammasta purren hän sitten sano:
— Nyt ei ennee mikkää paha pysty… Tavaroita ei niin kovin paljon matkaan tullunnai, jotta ne hyvin jakson selässän kantoo. Mittään erityistä suuntoo en olluna osanna matkailen tehä, voan läksin kulukemaan sitä ilimoo koht, mikä Töyryvuorelta näytti kaikkiin loajemmalta. Ensimältä astuminen rupes jalakoja vaivoomaan, mut vähitellen siihennii tottu. Uutta ja toisenlaista sai jokapäivä nähä ja tuskinpa koskaan kahta kertoo samanlaista näk. Immeiset luul minuva kauppijaaks, ja kyselivät, ostanko minä vai myönkö ja tievustelivat rohtoja minulta. Luultiin minuva käinkahtojaksii. Voan kun sekkää en ollunna, niin peäteltiin, että oun lukuherra ja kuleksin viisastumassa. Olj toas seassa semmosijjai, jotka utelivat:
— Minne matka vettää?
— Ilimampa voan kävelen, vastasin välistä.