Mut äit paraht silloin täyttä kulukkuvaan itkemään ja ilikeest minunnii mieltän veäns. Voan isä hönkäs äijjille:
— Rupeeppas tuossa volisemmaa! Tiijjän minä, ett'ei tuommosija matkamiehijä tarvihte itkee, sillä kyllä routa porsaan kottiin ajjaa. Etkö muista, mitenkä Mikon Alapetinnii matkalle käv? Eihän se sekkää peässynnä kunj Hannilaan ast, kun jo sika söi evväät, vaikka niin miehiks olj ijäks päiväks lähtevinnää. Samoin ihan käy tällennii… Kunhan näläkä ruppee suolija kurnimaan, niin het paikalla, on siitä varma, keäntää poika nenäsä kotija koht… No, etkös ala pittee kiirettä, jos matkas pitkäi lienöö… Mut paa se mielees, ett'et meiltä mittää soa — yhtä alastomana kunj meille tulit, soat lähteekkii…
— No, sitä paremp, mitä välemmin tästä ampiaispesästä peäsen, tuummasin minä ja läksin voate-aittaan. Sieltä keräsin kaikki omat hankkiman tavarat nyyttii. Samalla siinä muuttoo sukasin kuruhihapaijjannii peällen ja pistin jalakaan aivinaiset alushuosut, jois olj oikeen taskuttii. Sukat ja muut kampsut olj jo kirkolla Kahvi-Mallan mökillä, jonne ne jo eiltäpäin olin laittanna valamiiks. Eikä nyt kylymä ollunnai, niin että paljaat soappaat voan jalakaan panin. Sitten sujjautin pistee peällen uuvvet kesävoatteet, joita äit ja isä ei multa tiennä ies olevankaan, ja otin simpsetin kaulaan sekä läksin tuppaan takas. Minusta näytti, kunj jokkaine siel ois ollunna niin pilokkoovan näkönen, että tahto sappeen sattuva, ja varma min oun siitä, että minun matkan luultiin yhellä tavalla musukoppaan mänövän, kunj Mikon Alapetinnii.
— Kas kummoo — sano isä tuppaan tultuvaan — tuohan se ollii matkamies ja minä kun säikäin papin sieltä tulla porskuttelovan. Missees ne on matkustajan vaunut ja hevoset vai ajatko nuilla sijolla, jotka tuossa kujan eustalla kärsillään moata tonkii, kinkerinkirkkoon?
Tuommonen pilikka tek mulle ilikeetä, mut eihän sitä bsanna mittään virkkoo, kun olj niin tärkee hetk, kunj koista erroominen. Minä astun isän etteen ja ojensin käten hyvästiks. Mut isä ei antannakkaan kättään, voan sano:
— En minä viiti tyhjän tähe kättän kuluttoo.
Minä vilikasin sitte äitiin. Sekkään ei ollunna minuva näkövinnäänkää — kahto karsina-akkunasta pellolle ja mitä lienöö hoastellunna toukoin kasvamisesta. Ei minun siinä muu auttanna, kunj keännyn ovveen päin ja männessän hiljoo hymmäin:
— Jeäkee Herran halttuun!
Ovvee kiin painaissan kuul isä hoastavan jäläkeen:
— Jos huomisiltaan jo tarpeeks ast näläkiinnyt, niin koita joutuva valavonta-aikaan kottiin, että soat ruokoo. Minä keitätän äijjilläs tattarpuuroo, oikein vielä sakkeentyhnäkkätä, että on ruokasata, kunj Lassi Jäntin oamijaiskeitto.