— Vai pöllöin immeisten parissa, sano äit ja lyyvvä lävväytti kämmenijjään yhteen. Voi herranen aika tuota poikoo, mittee se nyt höpisöö… Vai pöllöin immeisten parissa! Mikäs viisas sinä ite out? Ja kehenkä tässä sinusta on muita viisaamp tullunna, häh? Sanoppa se!… Voi kuitennii tuota poikoo!… Ja ollaanko myökii, isäs ja minä, pöllöjä?
— Olokeepa työkii mitä tahhaasa — sanon minä — mut ei tässä muu kunj lähtö auta. Ja ihan jo huomisoamuna minä luun taipaleelle laitan, enkä ijankaikkisest ruppee yhtä paikkoo hautomaan…
— Nyt sinut ottaa ojantakanen, niin että opit vielä hautomaannii, kun minä polovinauhalla kirjutan matkapassin selekääs, kiljas isä ja koappas suutarvakan penkin alta lattialle.
Äitii alako seinälle pälyvä — se tais katella hierintä assekseen…
Silloin minä arvasin, ett'ei kohta ou lyst olla. Peätin ensinnä turvautuva jäniksen keinoon ja luistoo pakkoon, mut tuummasin sitte, että annappas olla, kun minä koitan vanahuksilta ottoo säikäyttämällä luonnon pois iliman voan pilollan… Koappasinpa siis korennon sopelta, nostin sen pystyyn ja oikeen kovast karjasin:
— Elekee tulla niin lähelle, että minä yletän, tahi tässä jokkuu joutuu lautoin ja jokkuu rautoin.
Silloin samassa hyppäs uunilta Jysky-Jussi, joka meillä loisena asu, ja nost hirveen möläkän huutain:
— Vai ruppeette työ jumalattomat immeiset helaperjantaina — Jussi, neät touhuksissaan ollessaan muist rukkouspäivee helatorstaiks — tappelemmaa. Hävetkee tok seihtemännen käskyn rikkojat, kun ette pyhitä lepopäivee. Vai semmostako siellä kirkossa neuvottu? Ja mittee työ siitä poijjasta tahotte estellä? Jos sen halu hyrree mänemään, niin männööhän se kuitennii, kun hän mynttimiehenä soa tehä, mitä ite tahtoo. Eikähän sitä ennee soa komentoo, kunj lasten joukkoon kuuluvata, sillä johan hän on ripille peässyt mies. Antakee työ voan poijjan männä — sielläpä oppii tietämään, miltä pii haisoo ja tulloo viisautesa perille.
Tämän kuultuvaan viskas isä polovinauhasa vakkaan, potkas sen penkin ala ja istu. Äit istu kans. Minä panin korennon sopelle. Jussii män sänkyysä, eikä ennee ollunna niin hirveen näkönen kunj äsken, että sitä oikeen pelekäs. Vari sillä Jussilla näky olovan, mut kummakos tuo oljkaan, kun uunilta tulj. Ei ollunna vilu mullakaan.
— No, onhan se sittäi, sano isä viimmen. Jos poikoo haluttaa lähtee leivän luota näläkee näkemään, niin mänköön sitte.