— Antakee työ minun olla rauhassa, niin kylläpänhän vielä peäsette tietämään, mikä minuva vaivoo…
Kulu tuossa sitte talavii kun kulukii, ja ensin tulj kevät ja sen perästä kesä. Multa loppu myös ruunankummina oleminen, sillä minä sain lusikkanj pappilasta ja peäsin ripille. Ja olihan tuo mulla aikai peästä, minä kun en ennee vasikka ollunnai, voan ihan jo mynttimies. Taishan siihen ripille peäsyyn olla apuna sekkii, kun minä aina kouluviikolla kävin joka oamu lankkoomassa lukkarin soappaat niin väläkkäviks, että niistä kuvvaisesa näk, ja syötin kaks kertoo renikoita suntijan poijjilla. Sitä paits minä jo olin oppinna lukemaannii, että sanasta kyllä selevä tulj, kun voan aikoo annettiin. Nyt olin siis tullunna siihen ikkään, että soaton ruveta aikeitan toimeenpanemaan…
Muuvvanna sunnuntaina kun äit ja isä tulj kirkosta, sano isä:
— Nousviikoks pittää sinun männä Antin kans Lapinmäkkeen suutaroimaan.
Mut kun mulla olj jo kaikki tuumman valmiina, vastasin minä:
— Kyllä mun eistän soa jokkuu toinen männä — minä ite lähen moalimata kahtelemmaa.
— Mittee se tuo poika nyt hoastaa? tiuskas isä het. Ja minnekkä sulla sitte on meinink männä?
— Lähempä häntä voan miilustammaa ja jos matkan hyvin rottii, niin pistäyn ihan moaliman reunassa ast.
— No, mut outko sinä mieles myönnä ja rahat sitten juonna ja syönnä vai mittee tämä merkihtöö? Ja iliman sitä, mittee sinä siitä paraneisit?
— Paranen tok paljonnii. Ja kyllä se voan ihan varma on, ett'en ruppee koko ikkeen teällä pöllöin immeisten parissa olemaan.