Kauvvan aikoo jo olinnii eiltäpäin tehnä valamistuksia markkinamatkoo varten. Ite ompelin oikein pitkävartiset soappaat, joihenka vonearsuuss olj punasta nahkoo melekein kämmenen levveyveltä. Nauha-Maija neulo mulle kaulahuivin, joka yletti kolome kertoo kaulan ympär ja nenät vielä sittekii pitkällä riippu, sekä kirjavan, paksun vyön. Mannis-Tahvolta ostin taskukellon ja oikeen ison vielä, kunj hyvän palonauriin, niin että liivintasku käv pullolleen, kun sen sinne pistin. Vitjattii olj semmoset väläkkävät, että ois näkynnä ihan kaivolta kotti. Mut kyllä Tahvo kelloo kehukii ja sano, että se käy ja kukkuu. Näitä tavaroitan en tohtinna kotona näytteekkää, sillä sillon ois syntynnä silimänvilike, isä ja äit kun eivät niittään semmosta suvanna, voan kahtovat sitä moalimalliseks ja syntiseks. Vasta kirkolla männessä minä huivin kaulaan panin sekä vyön vyöllen ja soappaat jalakaan. Mahtavalta poksakkeelta minä ite mieiestän tunnun ja mahtavalta lienen muistai näyttännä, koskapa immeiset kuuluvat heijjän ohi aijjoo hurruuttaissan sanovan:

— Tuota ihan oikeeks herraks luuloo.

Lystijä se olj tuo markkinoille mänö! Tiet olj hevos- ja jalakamiehijä ihan täpösten täynnä. Hyvijä myös olj ne laulut ja puhheet, joita tiellä ja syöttöpaikossa sai kuulla. Kaikki immeiset tuntuvat olovan erlaisella tuulella, ilosija kunj kolomen markan hevoset… Se vissiinnii olj sitä markkinahenkee vai mittee tuo lie ollunna. Hirnuvat ja inkuvat ne hevosettii, kunj joulu-oamuna kirkkomailla. Minä kun orriila ajjoo kuhhauttelin toisten sivute, niin tunnuttiin minuva hyvin rikkaaks arveltavan… Peästyvämme likelle kaupuntija ne meijan ropin miehet tek karsikoita puihin ja sanovat, että palluumatkalla minun pittää niillä kohilla lyyvvä ryypyllä vasten suuta, minä kun oun enskertoo markkinoilla.

Oamuhämärässä myö tultiin kaupuntiin. Sillon olj jo väkkee enemmän liikkeellä, kunj meijjän kirkolla tunköpyhinä. Päivän valettua tahto silimän revetä — niin kommeelta kaikki näytti. Mistä tuo moalii lie riittännä, koska pienet kartanorähjättii ja lauta-aijjattii olj moalattu. Ilimankos kaupuntija moalkyläks sanotaan. Paljon pulskempija olj kaikki talot, kunj meijjän pappila. En minä malttanna kauvvan korttierissa siekailla, voan läksin muita kahtomaan ja ihteen näyttämään. Sepäs olj vasta siivoo tämä immeistuluva… ihan niitä olj immeisijä niin paljon, että toisijaan hankasivat. Ja puotija ja tavaroita… otappas niihin meärästä selevä… kyllä varmaannii koko moalima on tänne kokkoontunna… Mut eihän, — mietin kuitennii iteksen — sieltä meijjänkään seuvvulta vielä puoletkaan tullunna… Suur mahtaa moalima olla — tokko tuolla reunoja lienöökkää?…

Kolome päivee myö oltiin markkinoilla. Sillä ajalla sitä jo tok ennätti jos jottain nähä ja kuulla. Enimmäkseen minä kuleksin Mattilan Maijan kans ja eiltäpäin meillä ollii jo sopimus siitä tehtynä. Makson minä Maijan eistä karusellissa ajamisen ja vein hänet panoraamoo ja kometijjoo kahtomaan. Siinä panoraamassa toivon soaha nähä kuvija maaliman reunapuolelta, mut tappeluita ja muita sen semmosija siinä voan näytettiin. Ne kometiijjalaiset kuitennii velkultija olivat, kun keänsivät immeisten silimät, että kaikki näytti toiselta, kunj oikeestaan olj, nielivätpä terävijä miekkojakkii aivan kunj juustonherroo… Mäntiin myö Maijan kans rahtyöriinnii, semmoseen ihan missä voan pelekkijä herroja käy. Het sissää astuttuva laitto rahtyörin mampsel meille istumet… se tais jo peältäpäin huomata, että min oun mestarjmiehijä. Minä oisin ostanna meille kumpasellennii lasin porkviinijä. Mut Maija pelekäs, että se männöö hänen peähäsä jos koko lasillisen juo, eikä sitä toas ois sopinna juomata jättee, kun se olj niin kallista, että makso kokonaisen markan las. Sitten minä ostin voan yhen lasin, josta vuoronperrään ryypittiin. Eikä se Maija uskaltanna paljon ottoo — korreita huulijaan sen verran kasto, kunj peäsk kesällä järvessä purstoosa. Herrat kahtovat meihin ja nauroo vornottivat. Minä yritin heille kiljaista:

— Naurakee omilla noamollanne elekeekä meillä, mokomattii partajiehkanat!

Mut Maija kiels minun mittää virkkamasta ja minä itekkii arvelin eitä ne varmaannii ilohtoovat siitä, kun soavat katella Maijan punakoita poskija. Mut vilikas ne minnuunnii, etennii minun soappaisiin. Meinailin minä niille jo sannookkii, että soappaat on minun ihten tekemät, voan tuumasin sitte, että mittee minä joutavija… Vielä myö Maijan kans ihmisvossikallakii ajettiin ja se vasta ollii nöyrä mies se ihmisvossikka… se pokkuroi ja peittel meitä ihan kunj parasta herrasväkkee. Ja kunj sitte ajjoo pyyhästiin, niin lum oikein pöllys ja polliissimies kättään nost… Torilla myö ostettiin Poavo Putkosen viisuja, kun se ensin opetti nuotin. Samalla matkalla minä Maijalle ostin ison Viipurin rinkelin, joka kuulu olevan Vaittisen emännän ihtesä leipoma. Muihinnii suuta sitä tulj muistoo, kun ne minut korttierissa mestariks nostivat, niin että kyllä minulta markka poikineen männä pyöräht. Kottuomisija pit ostoo kans.

Mut kun sitte kottiin palasin, niin olj tora vastassa, kunj jeasai. Vanahukset eivät ollenkaan suvanna, että olin niin kommeen huivin ja vyön hankkinna. Vahingossa sattu äit näkemään tärkätyn simpsetin ja rikkooliivit, jotka markkinoilta ostin… ja sillonkos jouvvun helisemmää… Ne rupesivat — isä ja äit — oikein toruva pauhoomaan, uhkasivatpa, että mulle tästälähin tehhään voatteet vanahasta säkistä ja likellä olj, ett'en soana selekään… Sillon minusta tuas alako kot tuntuva ikäväks ja elämä niin tukalaks, että luulin paremmaks itellen peästä issoon moalimaan. Siellähän sitä — tuumailin iteksen — oppis yhtä ja toista… Tuskimpa muuvvalla niin pöllöjä immeisijä onkaan, kunj meäjjän pittäässä… Kaupunnissa on suutarii herra ja sen akkookii sanotaa rouvaks, niinkunj rovastin ruustinnoo… Jos sitä voan teallä täytyy olla, niin semmosena pöllöpeänä pyssyy, että kometiijjalaiset soavat silimät keäntee. Ei, liikeliepeelle sitä pittää lähtee ja männä niin kauvaks, kunj peäsöö… ihan vaikka moaliman reunaan ast… Annahan olla, jahka Luojan poika Jyväskylästä palatessaan lumet sulattaa ja kesän talavesta tekasoo, niin tokkohan mun hiken teällä haisoo…

Soatto niillä immeisillä olla syytä lapsempana ollessan minun ylypeemmäks tulemisestan puhuva, mutta nyt ne varmaanni olj ihmeeseen yhtynnä, minä kun en pitännä seuroo kenenkää kans, voan olla murnotin yksinän omissa lämpösissän, kunj entinen Hankasalamen akka jouluoamuna reissään. Kun sattu selekeemp ilima olemaan, sillon roahasin ihten Töyryvuorelta kahtelemmaa moaliman toilauksija. Siinä sitä jos jottain tulj tuummineeks. Valliin muistu mieleen Mattilan Maijai ja tuntu sillon syvänalloo vähän niinkunj ellostelevan… mittee kipristöstä se lienöö ollukkaan? Mut minä arvelin kuitennii, että kyllä sit on ensinnä mäntävä viisastummaa, tavottaahan sen Maijan sittekii… ja eikös niitä löytyne muitai Maijoja, jos hänet sattuu jokkuu toinen akakseen koappasemmaa.

Kaikessa hiljasuuvessa minä pitkin talavee seästelin rahhoo — ja oljhan mulla sitä jo pien summa ennaltaannii — matkan varalta sekä tiettelin yhtä ja toista kampsuva. Eikä ajatukset ennee kotseuvussa yhtään pysynnä, voan kauvaks halu palo. Muistiin johtuvat kaikki ne immeiset, joita markkinoilla näin. Ois hyvin lyst — tuumailin — soaha tietee, mistee niistä mikkii olj kotosi ja oljkohan kukkaa läheltä moaliman reunoo, jonne päivä päivältä rupes yhä enemmä haluttammaa, jotta ei unjkaan tahtonna silimiin tulla. Vanahempan luulivat, että mulle varmaannii on tehty taikoja. Hyö meinailivat kuhtuva ukko Lehmosta minuva puoskaroimaan ja alakovat syyttee Oatun Vappuva, että se muka johonnii tyttöön tartuttookseen on minuva huusloaranna taikoisa kansj jonka tähe minä ruppeen näivettymmää, kunj pyy moaliman lopun eillä, tahi vielä hassuksii tulen… Minä kyllä koitin vakkuuttoo, että hyö hupattavat tyhjee, mulla kun ei ou mittää hättee, mut ne voan pottuuttel minuva ja kivenkovvaan tiijjustelivat, että ounko minä kettää tyttöö luvanna akaksen ottoo ja sitten oun pettee jutkauttanna. Ja kun väittee kinistin vastaan, niin äit arvel, että min oun markkinamatkalla langenna syntiin ja soan siitä rangaistusta kärsijä… Parraan kykyn mukkaan koitin selittee, ett'en koko matkalla koatunna ollenkaan, yhen ainuvan kerran yritin veskorvon tähe horjahtoo, mut sillonnii peäsin piisinrautaan kiin. Voan eihän ne uskonna, vaikk ois mikä ollunna…. Kun siinä sitten elämä olj semmosta vastakäläkistä, sanon erräänä päivänä vanahemmillen näin: