— Puhukootpa mitä tahhaasa — eipähän haukkuva koira pure… Outtakoothan, kunhan ite mestariks peäsen, niin sittepähän soavat hävetä, että nenät ryömii.
Järkähtämätön se peätöksen ollii, että suutarj minusta pittää tulla ja hyvä suutarj vielä peälliseks. Olin jo peässynnäi niin pitkälle, että isä laitto minut oppipoikain kanss pittäälle ja ite jäi kottii. Kyllä se mielestä vähän niinkunj apilaalle maisto, kun sai ite olla mestarina… ei sitä tahtonna paijjassaan pysyvä. Iteksen minä jo aprikoin, etenni sillon kunj isä tupakoimisesta ja muusta sensemmosesta pottuuttel, että annetaanhan aikoo vähän vierähtee, niin pois minä isän matkuveestae erroon ja ruppeen yksinän mestaroimaan, että jutkahtaa.
… Jos sitte vielä hyvän akkaonnen sattus soamaan, niin eihän sit ois muuta kunj hojjaileis… Immeäsettiin näytti minusta ruppeevan hyvin paljon tykkeemään ja työtän kehu melekein jokkainen. Monta monituista kertoo minä ihteen kuulin arvosteltavan tällä lailla:
— Paremp suutarj se tää nuor mestar onnii kunj isäsä, mut hätäkös sen poijjan on suutaroijessa, kun sen peä on terävä kunj partaveiht.
Mut niin luppoovalta, kunj se tulova suutarjmoaliman näyttikii, alako minusta yhtäkaikki tuossa kahenkymmenen korvilla ollessan koko virka puulle maistoo. En ollenkaan tiijjä, mikä sissään lie pistännäkkää, voan tukalalta se suutarjtyö rupes tuntumaan. Etennii sillon kunj poikarakit virnuilivat, että minusta tulloo irvisuu, kun minun täytyy tammavainoihen nahkoja hampaissan virutella ja niitä suutarjlauvvalla leikellä, vieläpä minuva pikienkeliks haukkuvat, — niin sillon oikeen vihaksen pist… Kerran sitte jo isällennii ilimotin, että minä taijjan koko suutarjviran heittee. Mut voi Toakho Rytkösen lapikkaat, kuinka ukko suuttui. Se nost hirvittävän metelin ja pauhas:
— Jos sinä vielä suus avvoot semmosesta, niin minä polovinauhallan otan selästäs pieksunpohjain mitan, lätkin sen niin mustaks, jotta näyttää samanlaiselta, kunj pakanamoan kartta tuossa seinällä.
Sen uhkauksen kuultuvan en tohtinna mittää virkkoo, mut siihen vakkuutukseen minä kuitennii päivä päivältä tulin, että ei minuva ou suutariks luotu… ei ainakaan kotseuvulla asuvaks. Tuonne minuva voan rupesii suureen moalimaan haluttammaa, vaikken itekkään tarkkaan tietännä, minnekkä sitä oikeastaan mänisin…
Siinä syntymäkotin lähellä on se korkeuvestaan kuulusa Töyryvuor. Sinne minä aina, millon voan joutoaikoo sattu olemaan, kapusin kahtelemmaa etteen ja taaksen sekä kuppeelle kumpasellennii. Minusta tuntu tämä kotseutu niin ahtaalta ja mielen palo peästä pois. Kun minä Töyryvuorelta silimäilin kauvvas ettäisyyteen, josta näky voan semmosta pelekkee sinistä, kunj taivaslaistakii, rupes oikein jalakapohjijan kutkuttammaa… niin kovast tek miel sinne. Sielläköhän se — tuumailin iteksen — lie sekkii moaliman reuna?… Voi jos sinne ast jaksas männä… Semmosissa mietteissä minä välistä istun monet monituiset tunnit peräkanasin ja lopulta aina ihten tunsin hyvin onnettomaks. Suutaroimaan ruvettuva tuntu melekein hävettävän, vaikka tätä ennen olin siitä virasta ihan ylypeillynnä. Pittääkö tässä nyt koko ikäsä immeisten tammainnahkoja leikellä ja kenkärajoja paikkailla? Ei, hitolle minä heitän koko työn, enkä pikenkelinä uhallakkaa ou — mänempä häntä, vaikka suoparuukkiin! Sen päätöksen minä tein.
Minä muutun hyvin harvapuhheiseks ja olin voan omissa mietteissän. Immeiset luulivat minut ylypeyven vallanneen ja toiset toas arvelivat, että mulle on mahtanna jokkii kumma tulla… En minä mittää virkkanna — annon asian voan omassa itessään hautuva.
Erräänä talavena olj tavallisuuvven mukkaan Kuopijon markkinat. Enskertoo elläissän läksin minnäi markkinnoille, kun peäsin Luikalan Pentin toista juoksijaoritta ajamaan. Hän ite ajo toisella. Kovalle siinä pantiin, ennenkunj isä ja äit laskivat, sillä hyö pelekäsivät, että siellä johonnii voaraan satun joutumaan tahi lankiin syntiin. Mut min en antanna perrään, voan läksin kun läksinnii. Siilon toasiisa tuummasin, että omiks miehikseen sitä pittää ruveta, niin ei tarvii riisreättijä pittee; jos mihin meinoo lähtee, niin lähtöö kans ilman kennenkään mutisemata.