— Opeta sitte ite… jos ossoot…
Kun ei äit, eikä isäkää mittää sen enempätä virkkanna, läksin minä ulos juosta lippailemmaa tahi rupesin toasiisa nahkapalloo kalakuttelemaan. Lystimpätä minusta kuitennii olj nahkapalojen silippuileminen terävällä veitellä. Se se ollii hauskoo, kun sai vielä piälle piätteeks koittoo ossoisko sitä leikata pieksunemäksijä ja soappaanpohjia. Kyläkuunan toisille poijjille annon pollinahkoja ja sain niistä välistä jonkun penninrahhookii. Rahat pantiin tallelle äijjin voatekukkaroon, ja semmoset oli meillä meiningit, että mulle ostetaan uus lakki ja kaulahuiv, kunhan voan rahhoo tarpeeks ast karttuu.
Mut vuos seuras toista vuotta ja minullennii alako jo ikkee karttuva ja kokkoo tulla siihen meärään, jotta olin jo mustalaispoijjan lainen. Ja sillon sain leikkisuutaroimisenj muuttoo täyveks toiks. Tosinhan tuota minun annettiin oamusilla vähän pitempään moata kunj oppipoikain, voan vähitellen sekkii armo kiellettii, sillä isä sano, ettei tule hyvvee suutarija, jos ei soa vähän kiusaustakkii kärsijä. Hännii kun olj ennen oppiaikasa täyteen palavellunna, niin mestar olj voan jättännä errään talon nurkkaan makkoomaan ja sanonna talonväille:
— Onpahan sillä nyt taito käissään — pitäköön itestään huolen.
Ja koko oppiaika olj ollunna kovvoo kouluva.
Kaikista peättäin sitä minnäi rupesin tuntemaan, että nyt olj leikki lopussa — minuva, neät, alakovat pittee ihan samalla tappoo kunj oppipoikijai, sillä erotuksella tok kuitennii, että mulle annettii voita ja kahvija, joita herkkuja kotosalla ollessa oppipoijjat eivät soanna muullon kunj pyhinä. Pittäällä töissä kulukiissa ne nekkii saivat sekä voita että kahvija, vaikk'ei heille annettu kahta kuppija niinkunj isälle ja mulle, eikä isä niitä salloo suhahtamalla tahikka silimee iskemällä käskennä paljon sokerija ja kermoo kuppiin panemaan, niinkunj se minuva tek. Minusta ollii pittäälä paremp olla kunj kotosalla. Immeisettii olj kaikki mulle hyvin kohtelijaita ja kuhtuvat minuva nuoreks mestariks. Se arvonim tek mielellen niin hyvvee, että oikeen syväntä hiipas, niinkunj tähkällä huulija vettäissä kutkuttaa. Minä sain moatakkii ihan mahantäyveltä, sillä isä sano:
— Pötköttäkköön poika voan moata, niin suuremmaks kasvaa.
Teräväoppiseks minuva isä muille aina kehas. Enkä tainnakaan monta vuotta yl toistakymmenen ikävuotenj olla, kun jo tekasin soappaat ihan omin päin. Siitä lähtiin rupesin vähän ylypeemmäksii tulemaan. Pyhinä kirkolla käyvvessä en paljon muihin roppiin männä, kunj mestarmiesten. Ja ihan voan rikkaampiin talloin tyttölöitä minä kahvittelin, mut en kettää muita. Tästä minuva pilikattiin ja sanottiin:
— Kahtokeepas, kuinka se tuo poijjanmukula on olevinnaa, ikkäänkunj se jottain muuta ois, kunj voan pelekkee sinuva.
Siitä semmoisesta min en ollunna toppanankaan, tuummailinhan voan omalle itellen: