— Mikkään sen tuon poijjan vielä perrii, kun sei lukemaan mielittele… eihän lukematon immeine peäse seurakunnan yhteyteen ies.
Kerran minä puoleks vahingossa satun tuummoomaan:
— Minä ruppeen hevosväkkee, se onnii kommiempata…
Sen enempee en ennättännä hoastoo, kun jo äit hattuutti tukkoon kunj karhu sammalikkoo, että hivuksen oikeen pöllys. Ja lukkee sitä voan pit, vaikk'ei mielkään tehnä. Joskus koitinnii ihan täyttä totta toimittoo, mut ei sitä sittenkään tahtonna kirjassa pysyvä… muuanne se voan miel palo. Jos ei muuta, niin unneun oapiksen kuvija kahtelemmaa. Ja kun äit sattu tuvasta lähtemään, silloin minnäi pistin kirjan vakkaasa ja lippasin isän luo. Takas tultuvaan sano äit het:
— Etkö sinä, poijjanmukula, laita luitas lukemaan!
— Johan minä luvin, vastasin minä tavallisesti ja rupesin issään hyvin pitkillä silimillä kahtelemmaa.
— Vieläkö sinä tulukutat… mokoma lukumies, alako äit toruva rämpättöö ja lupas laittoo Koivumäin herran Saparoniemeen vieraaks.
Eikä siin ois muu etteen tullunna, kunj selekäsauna ja lukemaan ruppeeminen, ell'ei isä ois antanna apuva. Hän olj itekkii huononlainen kirjamies ja sano:
— Ou tuossa toas suutas soittamata!… Ja mittee pappija sinä siitä poijjasta meinoot tehä, kun sen lakkoomata pitäs lukkee höyryyttöö? Kyllä sill on vielä ikkee lukkeekkii… ja erittäin ne kirjamiehet ja suutarit pittää ollakkii. Ja meijjän poijjasta tehhäännii suutarj…
Välistä äit suuttu ja äsäht: