1500-luvulla kuvaukset merenkurimuksesta paikallistuvat Lofotenin tienoille Norjan rannikolla, missä on tunnettu Malströmmen. Eräs Lofotenin vouti mainitsee monen olevan sitä mieltä, että tässä virtapaikassa tai heti sen ulkopuolella olisi merennielu, ja kertoo, mitenkä valaskala virtaan joutuessaan, kun ei pääse eteenpäin, päästää ison äänen niinkuin suuri härkä ja sinne jääpi.
Uudemmalla ajalla esiintyy sama mielikuva meren nielusta eli kurimuksesta sekä valaskalasta, joka isoon onkikoukkuun tarttuneena vetää laivan pyörteen piirin ulkopuolelle, virolaisten kansallisrunoelmassa Kalevipoeg.
Myös Kalevalan viimeisen runon kansanomaisissa toisinnoissa Väinämöinen purrellansa tavallisesti poistuu: "kurimuksen kurkun alle, kian (kita = valaskala) kielen kääntimelle". Tätä paikkaa kuvataan joskus säkeillä: "kurimuksen kulkun suussa tulena veessä kiehui".
Mahdollisesti käsitys meren kurimuksesta vielä elää muissakin osissa maatamme. Tämän kirjan lukijaa, joka siitä voi tietoja saada, pyydetään ne lähettämään postimaksutta osotteelle: "Suomalaisen Tiedeakatemian tieteellinen toimisto, Helsinki. Vapaakirje".
Kaarle Krohn.
Kurjuksen kulukusta pelastunna…
(Entisestään vähässä meärin loajennettu murrejuttu.)
— Suutarjhan — tähän tappaan alako vanaha Joakko-suutarj, jota tavallisest Merj-Joakoks kututtii, erräänä sunnuntai-iltana kertoo, kun ensiks olj soanna piippunysäsä syttymään — suutarjhan se olj minun isävainoon ja suutarijahan sitä ihan syntymästä ast olj minustai meinattu. Niin pienestä poikanulikasta lähtiin, ett'ei äit antanna minun vielä housujakkaa pittee muullon kunj pyhinä kirkk'aikana, rupes isä minuva opettammaa suutarjtyöhön. Muut lapset, etennii kyläläisten parlakat, eivät soanna lähelle issee tulla hänen suutaroijjessaan ja jos ne voan tulivat, niin isä naulas ne voatteistaan penkkiin kiin tahi pistee sujjautti salloo naskalilla. Äkänen se olj isommillennii, jos kovin paljon nenneesä lähelle työnsivät ja tulivat kahtoo voulottammaa. Mut minut hän pit melekein aina eärellään, pan kirveen lappeelleen polvellen ja siinä minä sitte sain märkee nahkapalloo lyyvvä kalakutella vasaralla. Välliin minä iskee hivvautin poloveennii. Silloin aina itku peästä möläht. Mut het minä salasin itkun, niinkunj äksy lehmä maitosa, kun isä sano:
— Aikamiehet ja varsinnii suutarjmiehet eivät soa olla niin akkamaisija, jotta ihan joutavasta itkee öllöttäävät.
Olj se lystijäi tuo nahan kalakutteleminen ja etenni sillon, kun akkaväk minuva — ihan vennonvieraattii välistä — lukemaan pottuuttel, kalakuttelin vasarata, että tupa raiku. Lukemissee mulla ei ollunnai yhtään haluva, niin että niskat jäpässä ja huulet pitkällään kunj vanahalla hevosella otin kirjan kätteen ja koitin lukkee juprata. Kun äit näk että luku on minusta väkvetosta, sano se aina: