— Ei sitä tyhjee kävelemistä kauvvan tie omissa evväissään, sanoivat immeiset sillon ja naurovat.
Kun joskus niin utelijaita tapas, ett'eivät lakanna kyselemästä, vastasin suoraan:
— Minä oun matkalla moaliman reunaan.
Tämän kuultuvaan yhet rupes nauroo kikattammaa, että suu veny ihan korviin kohalle ast, toiset sanovat toasiisa, että multa ennen ikä loppuu, kunj moailman reunan tappoon, sillä kun ei reunoo oukkaan, ja kolomannet pitivät minuva koiranleukana ja tuummivat:
— Katoppas, minkälainen viisanikki sin out olevinas!… Mahatkoon sinä olla viisain isäs lapsista vai sekö niistä viisain olj, joka kuolleena synty?
Min en sanonna muuta, kunj voan pahottelin, että vielä teälläi on immeiset niin pöllöjä ja toivotin, että jo pijannii peäsisin viisaampain sekkaa. Eikä talonpoikaset yksinään tyhmijä ollunna, voan yhenlaisia olj herrattii. Niinpä kerrannii ajjoo körötti kommeilla kiessillä mun vastaan herra, jolla olj lakissaan samanlainen merkki, kunj meijjän vallesmannilla. Se seisotti hevosesa ja kysäs:
— Mistee sinä tulet?
— Jäleltäpäin, vastasin minä.
— Minnekkäs sinä mänet?
— Etteenpäin.