— Kuule, mies, elä sinä viisastele, voan sano het, mistee sin out.
— Lihasta ja luusta sekä vähän henkee välissä.
— Kirottu lurjus! Sano het, mistee sin out kotosi?
— Sieltä, josta tämmönen poika on poikessa ja — sinä soat männä sijjaa, jos haluttaa.
Sen kun voan sain suustan sanotuks, niin voi halavattava, kuinka se herra suuttu. Se uhkas minut panna köysiin ja laittoo linnaan ja Sipirjaan. Minä jo vähällä säikäin. Mut sitte yht'äkkijä jysäht mieleen, että ottakoon kiin, jos tavottaa — ja läksin mehtään juosta kapristammaa, minkä käpälästän keänty… siinäkos lepikko rapis, kun minä männä vilistin. Ärjyminen voan kuulu jäläkeen. Kun se lakkas kuulumasta, tulin moantielle ja kaikessa rauhassa matkoon jatkon.
Päivä päivältä kulin etteenpäin, enkä kiirettä pitännä, kun ei kiirettä ollunakkaa, eikä vilua eikä näläkee. Rahhookii olj vielä taskussan, vaikk oisin köyttä tehnä, kun voan en ois kovin pitkee ja paksuva tehnynnä, ja rahalla toas sai, mitä suinnii suuhusa ja säkkiisä tarviht. Ja monessa paikassa, missä nuorija tyttöjä olj, syötettii ja juotettii minua ilimaseks — varmaannii ne luul mun suluhasena kuleksivan. Hyväst mun matkan männii, kunj messinkbjjylällä.
Jalakapatikkata minä enimmäkseen pistelin, kunj Jierusalemin suutarj, jokska minuva yks akka luulii, kun kuul, että min oun matkalla moaliman reunaan ast. Välliin minä hujjautin kyijjilläi ajjoo, kun voan sattu myötänen kyit.
Kaukana minä jo kotpaikalta olin, koko pitkän matkan Haukvuoren toisella puolla, jossa immeiset sano moaliman keskpaikan olovan. Kerta sattu kanssan kulukemaan muuvvan ikämies, joka olj paljon ollunna liikeliepeillä ja käynnä aina Tyrnävällä ast. Siltä minä nuin voan sivumännen kysäsin:
— Vieläköön mahtaa näiltä seuvvun olla pitkä matka moaliman reunaan?
— Voi veikkonen — sano se ikämies ja nauraht — kyllä vielä matkoo on, kun Iitinnii takapuolla kuuluu ihan kokonaisija pittäitä olovan.