Mut eipä mun sopinna siitä tiijjosta säikähtee! Etteenpäin voan peätin kulukee. Kumminnii tein matkansuuntaan sen muutoksen, että tästä alakain rupesin mänemään vähän vinnoon eli kalanleikkaukseen sitä ilmoo koht, josta päivä talavella Töyryvuoren takkoo nous. Sitte taisin joutuva rättimiesten moahan, koska puhe olj samallaista kovakulukkusta polittamista, kunj niilläi rättiukolla, jotka talavkauvvet niin likasija riepuja ajeloovat ehtimässä, ett'ei meijjänpuolen akat niitä ilikii pestäkkää. Paljon erlaisempoo moalima toas teällä olj. Varmaannii olj kunnon suutarjloista puute, koska kengät olj niin kummallisija poslikkaita. Meinasin jo ilimottoo, että min oun suutarj ja näyttee oikeen kengäntyylin. Mut sikseenhän tuo jäi, kun tuummailin, että suolen soa ensin leipee huutoo, ennenkunj sanon suutarj olovan.
Kulin voan eimmäks ja luulin jo peässeen ulkomaille. Mänin vieläi kauvemmaks ja viimmen tulj kaupunt vastaan, jota minä arvelin siks vanahaks Poapeliks, kun sen keskessä seistä törrötti semmonen tornin törilö ja kun siellä hoastettiin niin monenlaisija kielijä, ett'ei hiiskään taijja kaikkija ymmärtöö. Immeisijjäi olj jos jonni karvasija — mikä heistä sitte lienöö ollunna herra ja mikä narri… Mut olj niitä mampsellijjai ja ne olj semmosija kuvatoksija, että ihan niitä kotopuolellan hevoset pelekees — niin kummallissii hörstylä- ja törstylävoatteisii ne olj ihtesä värpännä. Suun selällään kunj heinälaun ov minä kaikkija kahtelin. Viimmen sitte erräältä tievustin:
— Tässäkö se on se vanaha Poapelin kaupunt?
— Ei tää mikkää Poapel on, voan Viipur, olj vastaus.
Siinä kävellessän pitkin ja poikki tuummailin, että jahka löyvvän sen Viipurinrinkeliin tekopaikan, niin syön niitä ihan kyllältän, sillä tottahan niitä teältä soa hyvin helepolla hinnalla, varsinnii jos iteltään emännältä ottaa. Toas sain olla koko kiipelissä, kun jokkainen, jonka kans panneusin pakinoimaan, aloko tiijjustoo, mistee oun kotosi ja minnekkä mänen ja kun muutamille sanon matkustavan moaliman reunaan ast, niin toiset nauro ja toiset arvel, että järken mahtaa olla veillä sekotettuna. Kerta muuvvan herralta haiskahtava uhkas minut antoo polliissin kynsiin, niin tottahan herkiin emättömijä hoastelemasta. Mulle tulj kova kävelylyst koko miehen lähheisyyvvestä pois.
Yhtä pitkee katuva astuissan ja töllistellessän huohmasin ikkunan, josta kymmenijä hirveitä noamoja kahtoo vornotti… nekös vasta olj näykkäitä! Enstopakassa luulin, että siinä mahtaa luisuohtija olla, ihan peäpaholaisija, mut sitte juolaht mieleen, että samanlaisija noamoja olj niilläi kometiijjalaisillai. Teältä ne varmaannii — tuummin iteksen — olj kotosi ne kuojailijat, jotka talavella Kuopijon markkinoilla immeisten silimijä keäns. Enkä malttanna olla, voan mänin kysymään. Mut voi turkanen, minkälainen Ilomantsin leimaus mulle annettii — semmosella Könösen kyijjillä minut ulos ajettii, että tahon nurin lentee… Kyllähän se paikka kauppapuojjilta näytti, mut jos siinä niin kiukkusija kaikille ollaan, niin eipä taijja kauppa liijjaks käyvvä, arvelin loitommaks peästyän. Sitten jouvvun issoon väinkihhuun ja luulin siinä markkinoita piettävän, vaikk ei siinä kuitenkaan markkinoita ollunna — joka päivä siinä kuuluttiin yhellä lailla kihistävän semmosen pyöreen kivrakennuksen ympärillä, joka olj ikkäänkunj ruisaumma. Siellä olj kaupan Viipurin rinkelijjäi. Puutun siinä puhheisille muutaman paksun akan kans, joka sano olovasa ite Vaittisen emäntä ja parraihen rinkeliin olovan hänen leipomijjaan. Hän mahto olla tavattoman allainen immeine, kun ite viiht seisoo myömässä ja kaikkija ostajoita kuhtu isännäks, mut minuva sano oikeen herraks. Olj se akka voan semmonen suka, ett'ei sen kans ollunna lempokaa kauppoo tekemätä. Kolome rinkelijä minnäi ostoo porrautin ja siinä jutun alakuun peästyvän kysäsin:
— Oiskoon teällä kettää, joka ossois suorimman tien neuvvoo moaliman reunaan ja opettoo silimijä keäntämään?
— On teällä yks herra — vastas se Vaittisen emäntä — semmonen, että se ossoo mielennii keäntee, koskapa on soanna vieraan moan viran ja suomalaiset rahat itelleen, mut se on useimmiten pahalla peällä…
Sen kuultuvan tuummasin, että mitteepä minä mänen paljain käsin haukanpesälle ja rinkelijä syyvvessän läksin astuva loappailemmaa pitkin rantoo.
Sitä rantoo liikkuissan minä vasta ihmeeseen yhyn. Sinne, neät, tulla tupruutti järvee myöten semmonen kummitus, ett'en ollunna ennen nähnynnä, enkä ymmärtännä, mikä ihme se olj. Paksuva savuva se mustan torven kautta pössyytti sisästään, leähötti ja kuluk etteenpäin, vaikk ei sitä mikkää ollunna vetämässä ja järvii olj ihan rasvatyyn, niin ett'ei sitä tuulkaan tuonna. Meinasin mokomoo noitakaluva lähtee pakkoon ja arvelin, että se mahtaa olla merjpeto, mut kun muutkaan immeiset ei sitä pelännä, jäin minnäi seisomaan. Kuitennii minuva vielä siks pelotti, ett'en uskaltanna likelle männä, ennenkunj se herkes tohisemasta ja höyryvä kuppeeltaan työntämästä. Siinä sain kuulla, että tuota kummoo sanottiin höyrylaivaks. Minä rupesin tuummailemmaa, että mikkään juutas sitä kulettannoo, mut kun näin siihen halakoja ruvettavan kantamaan, hoksasin siilon, että varmaannii sen sisuksessa poltetaan tulta, jotta ves järvessä ruppee kiehumaan ja sitte se kiehuva ves työntää laivoo etteenpäin. Kova tulj siinä voan pittää olla — tuummailin itseksen, — että ves niin kosken tavalla kiehuu, kunj äskön vielä laivan rantaan peästyväkkii näky tekövän…