Kun siinä seistä töllötin, tulj sieltä höyrylaivasta yks vahvatekonen mies, jonka posket olj pyöreet ja punaset, kunj maijjonpeällisellä hivellyn kalakukon. Sen peässä olj semmonen kumma lakki, jonka laijjassa olj oikeen kullalla tehtyvä kirjotusta, ja sen nutunkaulus olj hartijoilla levveellään riippumassa, kunj akkain kaulahuiv. Hajalla hoaron se kävel ja tulj suoraan minuva koht, Kun se peäs ihan etteen, löi se loajalla kämmenellään olokapeähän ja sano:
— Paa suus kiin, Tupa-Jussi, ett'ei kärpäsijä kulukkus täyteen lennä.
Minä säpsäin, puristin suun kiin, kunj mampsel, ja pelekäsin, että nyt taisin ihan uhhoon yhtyvä. Mut eipä siinä hättee tullunnakkaa, sillä se mies rupes hoastelemmaa, niinkunj immeine ainai ja sano jo peältäpäin nähneesä, että min oun Tupa-Jussi.
— En minä mikkää Jussi ou, voan Joakko minun nimen on, koitin minä selittöö. Mut sillon hän alako nauroo rötköttöö ja sano:
— Tupa-Jussi sinä sittennii out minnuun verraten, joka oun merjmies, enkä mikkää moanpolkija. Jos tahot semmosija ihmeitä kuulla, ett'et ou osanna uneksijakkaa, niin lähe kansan kävelemmää.
Kahiste minuva ei tarvinnakkaa pyytee, sillä het olin valamiina astumaan, vieläpä hänelle hökäsin:
— Mulla se ois meinink männä ihan moaliman reunaan ast.
— No, jos sulla semmoset meiningit on — sano se merjmies — niin parast on, että tulet sitte meijjän laivaan.
— Käykkös se teijjän laiva moaliman reunassa ast ja outtekos työ siellä millonkaan käynnä? kysäsin minä.
— Voi, Tupa-Jussi, ihtees, mittee sinä hoastatkaan! Ounhan minä jo neljätoista vuotta merta purjehtinna ja kolome kertoo moalimarähjänän ympär kiertännä… jossainhan sitä jo sillon on soanna kärseesä käyttee.