Minä tulin utelijjaaks, kunj vanaha piika ja kysyn:
— Elekee panna pahaks, mut minkälaista se on se moaliman reuna?
— Sinä näyt vielä olovan — vastas se merjmies — semmonen Tupa-Jussi, ett'et sinä kaikkija kohtija ymmärrä, jonkatähe sulle voan selitän vähän sinnepäin. Välmatka olokoon hoastamata, mut siellä perillä on samallaista, kunj jos pakkoos ihteesä ahtaaseen kolloon. Ensin ruppee vähitellen pimenemmää ja lopuks tulloo niin tervapimmee, että luuloo säkissä olovasa. Sen jälkeen ei mahu ennee seisallaan kulukemaan, voan pittää käyvvä kyykkysissää ja viimmeks vatalleen lotkahtoo. Ja kun sitte ihteesä vähän venyttää ja kätesä oikasoo, niin kesksormen peällä ylettää koittoo moaliman reunoo…
Nytkös oikeen syvämmen rupes hyppeemään.
— Oiskoon mahollista — aion minä pyytee — peästä siihen teijjän laivaanne?
— No, minkästähe ei — sano hän —, jos voan merjmieheks tahot ruveta. Eikä sinuva mikkää estäkkää ruppeemasta — ja toista tok on olla merjmiehenä, kunj Tupa-Jussina. Tule voan pest ottamaan — tottahan tuommonen poika merjmieheks oppii, jos voan et hätähousu liene.
— En taho ihteen kehuva — virkon minä, — mut kyllä se isä minuva herkkäoppiseks kehu, kun opin soappaat omin päin välemmin tekemään kunj oppipoijjat.
— Vai out sinä suutarj. Sepä on hyvä, sillä semmosta meillä juur tarvitaan. Kyllä peäset — ou ihan huoleti voan.
Minä tulin yhä rohkeemmaks ja tievustin:
— Onko tuo se teijjän laivanne, jolla työ rantaan tulitte?