— Mittees näistä moallisista, kunhan voan siirappija soa!
Mut silloin yks semmosissa kiiltonappisissa voatteissa olova mies läks juosta kunttuuttammaa meitä koht ja likelle peästyvään alako marmattoo… mittee tuo lienöö marmattannakaan. Se merjmies hoastel vähän aikoo ja, minuva lyyvven olkapeähän, sano:
— Tää on meijjän poikija.
Eikä se kiiltonappisissa voatteissa olova mies ennee suutaan auvassunsa. Myö lähettiin sitte matkojamme mänemään ja se merjmies sano mulle:
— Nyt sinä iliman minuta oisit joutunna kiipeliin. Se mies olj, neät, polliissi ja polliissit pelekeevät huutamista, kunj jänis rumpuva. Ja jos ne voan huutajan soavat kynsiinsä, niin ne vievät putkaan, jossa kerihtöövät peän ihan paljaaks ja syöttävät pelekkee vettä ja leipee niin kauvvan, että mahanahka on selekärankaan kiin tarttuva. Sillon vasta peästävät pois tahi laittavat ruununkyijjillä kotseuvvulle sekä tervatulla rauvalla polttaavat pahan merkin ohtaan, niin että kotpittään pappi tietää panna jalakapuuhun, eikä millonkaan anna ruveta lapsenkummiks, ikkäänkunj ois hevosennylkijänä ollunna. Mut merjmiehelle ei kukkaa uskalla mittää tehä, kunj voan ihtesä ukko-keisarin luvalla…
Kun sitte käveltiin, niin jouvvuttiin semmosten mustain immeisten parriin, jotka vet hihasta ja takinhelemasta ja mongersivat, että pitäs tulla heijjän tavaroitaan kantomaan, vaikk ei myö kuitenkaan mänty. Se merjmies selitti, että ne ovat juutalaissija, jotka outtaavat syntymään uutta Moosesta, peästäkseen sen joholla rieskamoahan. Muuten ei sanonna niihin kans olovan hyvän kauppoin käyvvä, sillä ne keäntäävät silimät ja antaavat uutena vanahoo.
Mut nyt alako rannasta kuuluva kimakka vinkuminen, ikkäänkunj aijjanraossa olovan sijan parkuminen. Se merjmies sano, että laiva kuhtuu meitä Uuraaseen lähtemään sekä pyys, että pitäs vielä toinen korkkikiikar ostoo, siinä äskösessä kun ei ennee ou, kunj tilikka pohjassa. Minä annon toas rahhoo. Sinä aikana, kun merjmies käv puojjissa, kummeksin minä, että minkälainen se laiva oikeen lienöökkää, kun se ossoo kuhtuvakkii… mahtanookkoo se hoastellakkii?… Kynttäkantta myö sitte juosta loatamalla laivaan mäntiin. Minun ihhoon hipro ihan kunj vilulla, kun siihen laivaan astuttiin. Mut siitä en ilennä hisahtookkaa, voan painausin sen merjmiehen viereen istumaan… Ja sitte siellä yks mies nykäs semmosta häkkyrätä, kunj kärrinpyöree ja ärjäs torveen, ikkäänkunj ois hevosta käskennä — ja silloin rupes rutisemmaa ja tutisemmaa laivan sisässä… Minä säikäin niin, että silimän ihan itestään painuivat kiin, oisimpa tainna kiljastakkii, jos voan oisin uskaltanna… Sen minä tunsin, että liikkeellä sitä oltiin…
Pitkä matka lie jo varmaannii männä hurotettu, ennenkunj uskalsin silmijän longottaa, ensiks yhtä ja sitte toista. Sepäs olj kyitijä, jota myö kulettiin! Savu pössys ja tuul puhals vastaan niin kovast, että lakki ei tahtonna peässä pysyvä. Rannat näytti hyppeevän rinnalla. Ja yks mies ihan lakkoomatta tunk halakoja uuniin… Sillä merjmiehellä olj korkkiikar käsissään, se maistel siitä yhtenään ja puhel jokkaiselle — kaikki taissii olla tuttuja sille.
Minustai se hoastel ja sano tulovan oikeen hyvän merjmiehen. Kehuminen tek hyvvee, kunj maitovellin syönt, ja minä tulin niin rohkeeks, että alon ympärillen töllistellä. Oisin minä männä sitä laivoo tarkemmin tutkimaan, mut kun pelekäsin, että soatan johonnii hormiin puota, en heilahtanna, voan kahella käillä pein penkistä kiin. Pijan se matka olj katkastu, ja merjmies makso kyitrahan minunnii puolestan. Sitte toas se yks mies nykäs sitä pyöreetä häkkyrätä ja vähän ärjäs torveen, niin het laiva seista töksäht, kunj kantoon ois sattunna, sitä ennen kuitennii niin ilikeest vingastuvvaa, että säikäyksestä yritin järveen kimmota. Ja niin myö peästiin Uuraasee.
Kyllä se olj nimesä mukkaine paikka se Uuraa, sillä uuraita siellä oltii — siinä olj semmosta kiirettä ja sutinata, ett'ei siunooma-aikoo oltu joute. Ja olj siellä lankkuja, lautoja ja muuta pärtöö niin hirmusest, että niistä puista ois tullunna pärreitä monelle pittäälle, jos niitä voan ei ois tänne tuotu. Minne nuo lopulta joutunoovatkaan? Laivoja ja venneitä — niitä toas liikkuu, kunj lämpösen tuvan seinällä torakoita. Tuummailin siinä iteksen, että luultavast on moaliman reunai tässä lähellä, sillä eihän muuten ois laivojakkaa nuin paljon sylypääntynnä yhteen koht. Ihan olj täys työ pujotellessa etteenpäin, eikä sittenkään tahtonna peästä, vaikka venneemme olj pien. Kielijäkkii sai toasiisa niin monenlaisija kuulla, ett'ei kaikki tainna ies kunnon kielijä ollakkaa — mittee voan lienöövät lystikseen pulittanna… Mut ne isot laivat vasta peäihmeitä olivat, ne kun olj niin hirmusen suurija, että sais kymmeniin pittäihen kirkkovenneet yhteen pinkkaan lattoo, eikä sittekään tulis, kunj voan iliman pottaatti niihin laivoin verraten. Jokkaisen laivan paksussa keskpuussa eli mastossa hulumus värjätty voate, korree kunj tyttöin esliina kesällä, ja siihen olj vielä kuvijai moalattu. Ja niitä laivoja olj paljon, niin että mastot näyttivät kolotulta tukkimetältä. Sitten niissä laivossa olj kummallisia köysijä ja nuoraportaita, joita myöte miehet kapus, kunj oravat — ihme voan, että ne niissä pysyvättii…