— Jasso! Sine on suutarin poike. Ossako sine tekke suutartöö?
— No, kyllä min oun jo monta vuotta tehnä soappaita ihan omin päin, vastasin minä.
— Hyve! Teele sine saa tekke monta saapat. Jasso! Nyt sine on möö ittes mulle ja sine on mermees. Sine tottele minu, etke saa mene pois laivast ilma minu luppa. Jos sine ei totele, minu anta tete pamppu…
Minun housun rupes lokattammaa, kun se kattein otti seinältä kasakinpampun… Mut perämies nykäs minuva ja sano:
— Tule pois — ei tässä ou mittää hättee, sen kunj ollaan voan.
Kun muut laivamiehet peäs tietoon, että min oun nahkan myönnä, niin ne alako kuhtuva minuva rengiks ja luvettelivat töitä, joita vielä soan tehä. Mut perämies virkko:
— Ei teill ou mittää komentamista — min oun sen poijjan herra.
Sitte se perämies vei minut kajjuuttaasa ja käsk muutamija parraita merjmiehiä sinne. Niille se anto siitä korkkiikarista harjakaisryypyt ja tarjos mullennii. Kun en ryypännä muuta, kunj voan nimeks huulijan kaston, tuummas perämies:
— Se on oikein — pysy vastai yhtä siistinä, niin myö toiset soahan sinunnii osas.
Siinä pakinoijjessa sain kuulla, ett'en ois niin heleposti merjmieheks peässynnäkkää, jos voan laivasta ei ois yks mies sattunna karkoomaan. Sen sijjaan pit soaha toinen, vaikka kivensilimästä — ja miestä ehtimään se perämies olj kaupuntiin tullunnai. Minä sitte satun siihen laivarantaan niin tillilleen joutumaan…