Mut päivä olj kulunna loppuun, tulj iltapimmee ja viimmen yö. Kelepas sitä nyt ruveta moata köllöttämmää, kun olj iltasekseen mättännä riisryynpuuroo sisuksesa niin täyteen, että ihan nahka tais kiiltee. Siinä unta outtaissa alako vähän aprikoittoo, kun olin tullunna nahkan myöneeks. Ja suoraan sannoissa rupes kummalta tuntumaan, Mut kun muistin, että nythän sitä peäsöö moaliman reunaannii, tuummasin iteksen, että mittee minä suotta murehin — surkoon härkä, jolla on kovemp peäkii kunj mulla. Ja mikäs mulla on ollessan, kun ruoka taitaa olla hyvä ja vielä palakkai juosta hönöttää… Niissä mietteissä minä nukkuva tupsain ja makasin, kunj ruummensäkki. Hirveeseen jytäkkään minä oamulla havvain… ihan luulin jo moaliman lopun tulovan, siellä laivan kannella kun niin hurjast juostiin, mitä lie juostukaan, huuvvettiin ja kolistiin. Lopuks tultiin sennii kajjuutan ovelle, jossa myö perämiehen kans moattiin, ärjäseinmää, että tulukee työhön. Eikä siinä kuulunna sopivan ruveta siekailemmaa ja oamukahvija outtamaan, voan niin pit pystyyn kavahtoo, kunj ois pyssystä ammuttu — semmosen sano perämies tavan olovan. Kiireen kautta sukasin peällen mulle illalla annetut työvoatteet, melekeen samankuosiset, kunj perämiehellä olj öylön, ja sitten myö lähettiin kannelle. Siellä olj jo katteinii ja varraisesta oamusta huolimata olj se tainna ennättee korkkikiikarilla katella, koska niin hirmusest kilju ja komentel, että oikeen pelotti. Meijjän laiva olj, neät, ihan lähtemäisillään ja sentähe semmone kiire olj. Purjeita jo nostoo kiskottii yllää. Minuvai käskettiin tarttumaan touvvinpeähän ja vetämään, jotta ikenet on irvessä. Sitte veittii hirveen suur ankkur järven pohjasta kannelle, ja het alako laiva kulukee etteenpäin. Sekä rannalla että toisissa laivossa immeiset huiskuttivat lakkijaan ja huivijaan ja myö tehtiin samate. Kun ihmettelin, minkätähe muutamat naiset rupes rannalla itkee voulottammaa, niin yks merjmies sano:
— Etkös tiijjä, ett'ei merjmiehen morsijan ja kalamiehen koirra soa mukkaan lähtee, voan niihin pittää jeähä rannalle ulisemmaa…
Ja nyt sitte mäntiin js lysthän tuo mänö ollii, kun ei ies tarvinna soutookkaa. Kun kaikki kompeet olj reilassa, rupes miehet lauloo loilottammaa näin:
Laiva se on jo lastissa Ja kaikki meill on valmisna… Ja nyt meijän täytyy lähtejä, Ja yks on mies mastissa.
Se olj hyvin pitkä se laulu. Minä seistä törötin mastopuuta vasten ja kuuntelin. Sillon perämies viittas minut luokseen ja sano:
— Mittee sinä toljotat, kunj Tolovasen akka! Merjmiehen pittää olla ilosen — sill ei soa suruva ollakkaa, voan ilo evväännä ja viinaputel rahakukkarona… Eikä sinuva kukkaa tuonnekkaa rannalle jeännä itkemään. Tokko sulla siellä kotpuolellaskaa olj morsijanta? Sanoppas suoraan, tykkäsitkö yhestäkkää tytöstä?
— No, en tiijjä, mittee se lie ollunna, voan kyllä meillä sen Mattilan Maijan kans semmosta siivenvetämistä olj… vaikka en minä millonkaan sille naimiseen mänöstä ja akaks ottamisesta hoastanna, vastasin minä.
— Katoppas toasiisakkii, minkälainen Tupa-Jussi sinä siinäi suhteessa out… Meillä toisilla on niin paljon morsijamija, ett'eivät kaikki mahtus tähän laivaan, jos ne yht'aikoo tulisivat… Ja niinhän niitä nuorilla miehillä pittää ollakkii… tottapa häntä sitte vanahempana yhen pysyvännii löytää… Nyt voan morsijamija vaihetaan, kunj rukkasija… hi-hi-hi…
Tällä kertoo tytön eistä Annan vaikka henkeni — Toisen kerran liijan paljon Siit ois vanahat kenkäni…
Kuule, etkö sinä ossoo sitä lauluva, vai etkö ossoo ollenkaan lauloo? Avvoo suus ja laula!