Tuommosella puhheella se perämies sai minut iloselle mielelle ja minä alon loilottoo:
Laulan kyllä pienen laulun, Jos soan hyvät anteet. Isännäll' on nivuset Ja emännäll' on lanteet…
— No, männööhän tuokii mukkiisa… Mut laula kullanlauluja — etkös niitä yhtään muista, sano perämies.
Minä kurotin kaulan pitkäks, kunj kurenkaulan ja sitte kulautin:
Minun kultan' on ihana, Kunj kalliolla marja, Sen on tukka kihara, Kunj maitovarsan harja…
Sillä lailla lystijä pittäin myö mäntiin etteenpäin, sivuten soarija ja niemijä. Sitte viimmen aukes selekä… ja sekös vasta selekä olj… Töyryvuorelta katellessan ei ollunna näyttännä puolikskaan niin loajalta, eikä moaliman reunasta ollunna tietookaan. Mitä etemmä myö moasta peästiin, sitä kiivaammast alako merjtuul puhaltoo ja laiva kulukee. Ja jos tuulella olj voimoo, niin poikija olj ne merjlainettii — niin laiva niihin selekään nous, kunj hevonen jyrkee mäkkee ylös. Sitte toas mäntiin semmosta kyitijä allaappäi, että peätä huimas. Vaikka meijjän laiva olj niin hirveen suur, niin sitä hutjauttel ja letkauttel kuitennii, että melekeen pelotti, jotta kyllä ne lainehirvijöt koko laivan särköövät, kun niin julumast sen peälle käyvät… Yhtenä kuohuvana koskena olj koko merj niin kauvvaks, kunj silimä kanto, ja ves pärsky ympär, niin että sitä laivaannii roiskahtel. Eikä oikeen pystyssä tahtonna pysyvä, kun laiva niin kellu. Ja sitte minut paiskas pitkäksen, ikkäänkunj toinen immeinen ois viskanna, enkä muuta osanna, kunj köntin ryömimällä mastopuun viereen ja voarnistauvvun siihen sylillän kiin. Minä jo alon käsittöö, minkälaista on merjtuul… ilimankos se perämies ei ruvenna sitä selittämmää…
Samassa näytti moalima mustuvan silimissän ja sisuksijan kouristel kummallisest sekä mieltän veäns, niin jotta luulin, että johan tässä taitaa ihan nurin keäntee… Oisin jo huutanna apuvai, mut eipä tok soanna sannoo suuhusa sopimaan millään lailla, se kun olj muuta täynnä… Välliin olin tiijjotonnakii. Jos sitte selevittyvä toisille vaivoosa valitti, niin ne nauroo vornottivat, ja lohutellessaan sanovat mun soavan vannoo merjmiehen valloo… Kyllähän minuva olj vannomisesta aina peloteltu, mut niin julumaks en ollunna valloo luullunna… Viimmesen päivän luulin jo tulovan ja koittelin siunailla ihteen, mut liekkö jo järkii sekasi ollunna, kun en mittään lukuja muistanna. Lopulta kuitennii juolaht mieleen pien pätkä ruokalukuva, jota kuitenkaan ei sopinna lukkee, kun pelekkä syömisen ajatussii mieltä veäns… Voimannii jo loppuvat, niin että käten höltis mastopuusta, ja minä alon vieryvä ympär laivan märkee kantta. Sillon vasta alettiin seälijä ja kannettiin kajjuuttaan, jossa rohtojai tarjottiin, mut syvämmen ei ottanna mittään vastaan… Yhä voan huononin ja taisin jo kummituksijai nähä, enkä ennee ymmärtännä, ounko kuollunna vai elänkö vielä…
Kun sitte toas tajjuun peäsin, valtas minut kuoleman peleko — ja sillon muistu äit ja isä mieleen. Minuva pist, kunj puukolla ikkääsä, kun syytä ja pakota olin tänne lähtennä kuolemaan. Peätän vieppas ja olin näkövinän isän polovinauhoo ja kuulovinan äijjin itkuva… ja toasiisa pyörryn. Sillä tavalla kulu monta päivee ja yötä. Viimmen minä kuulin hoastettavan Ahvenanmoasta. Säikäin oikeen, kun sen nimen kuulin, sillä immeiset kotseuvvulla sanovat, että merjmiehet mänövät Ahvenanmoan kautta Tuonelaan… Mut sitte kohta alako tuntuva siltä, kunj laiva ois herennä heilahtelemasta ja mänis tasasest etteenpäin, eikä minuva ennee niin pahast panna, kunj tähän ast. Heikko kuitennii olin, etten tahtonna kynsillen kyvetä, kun läksin kannelle kömpimään. Siellä mulle voan naurettiin ja sanottiin vannoneen merjmiehen valan. Luovimalla lopulta peästiin rantaan, joka kuulu olovan Ahvenanmoata. Kuinka kauvvan matkalla olj viivytty, sitä en ollenkaan tiennä.
Ei siellä mittään Tuonelata näkynnä, eikä kauvvan rannassa viivyttykkään — mitä lienöö vähän asijantapasta ollunna. Ei tuoss ois tainna lyst ollakkaa viipyvä, kun immeisettii hoastoo mölököttivät semmosta voan mölökystä… Etteenpäin männessä sivvuutettiin jos jonniinlaisija laivoja ja venneitä. Lopulta tultiin suureen kaupuntiin, Ruotin peäkaupuntiin, sen valtakunnan nimittäin, josta pirtamiehet on kotosi. En tohtinna koko siihen kommeeseen kaupuntiin männä, kun en ymmärtännä immeisten puhetta. Hyvin siellä näyttiin kohteljaita oltavan, sillä mullennii rannalla nostettiin hattuva. Kun minnäi hattuvan nostin, niin sillon keännettiin selekä ja ronkatettiin. Merjmiehet selitti niihen pyytävän rahhoo ja kun eivät soa, niin sentähe ronkattavat.
Kattein pan parraat kirkkovoatteesa peälleen ja kuulu käyneen ihan ihtesä Ruotin keisarin puhheilla viemässä Suomenmoan kiitollisuuvven velan korkoja sekä tuomiseks Suomen viinoo. Sitä olj keisar kehunna hyväks ja yhessä katteinin kans ryyppinnä. Ihan kunj parasta vierasta oli katteinija keisarin hovissa pietty ja olj se soanna opettoo keisarin tyttölöitä tanssimaan Vanhooloikkoo ja Laukaalaista. Aika katteinina se kattein olj keisarin kestistä palatessaan.