Myö merjmiehet ei voan paljon jouvvettu lystäilemmää, sillä melekein koko yö soatiin punnata tavaroita purkaissa ja lastatessa. Tauvvistan en ollunna vielä ihan paranna, mut työtä pit tehä. Ja kovvoo se työ olj, eikä siinä soanna jäpästellä — totta tosijaannii siinä laiskansuon katkes… Kun perämiehelle puhun, ett'ei merjmiehenä olo taijja niin lystijä ollakkaa, niin se nauro voan.
Oamulla päivän silimeesä longotettuva lähettiin toas männä viilettämmää. Monijen maihin ja kaupuntiin sivu kulettiin. Välliin tulj laivojai niin paljon vastaan, että pit oikeen pujottelemalla kulukee. Toisin aijjon kun ei tuullunna, mäntiin hittaast etteenpäin, melekeempä joskus vei takaperinnii. Sitte toas tuulemaan ruvettuva matka hyvin suju, enkä minäkään ennee kippeeks tullunna, vaikka ois keikuttannai. Mäntiin myö semmosennii salamen yl, jonka alate kuulu tie kulukovan Parriissista Saksanmoalle, ja sen salamen perästä alako sitten summattoman loaja merj, ihan se Moalimanmerj, jota sanottiin olovan ihan moaliman reunaan ast. Se tieto illautti minuva.
Kyllä ollii kokkoo sillä Moalimanmerellä — ei sen loajuutta ossoo mitenkään sanolla selittöö. Parraiten siitä soa käsityksen, kun sulukoo silimäsä kiin ja sitte aatteloo — ihan se olj semmosta sekkii Moalimanmerj: ei näkynnä moata, ei taivasta, eikä mittään. Ja siellä ne laineettii vasta hirmusija olj: niinkunj suuret vuoret ne vastaan tulla möyrys ja laineen harjalta olj sen pohjaan varmaannii kaks virstoo matkoo. Sinne kun laiva sitten painu, niin ihan luul, että vastaantulova laine sen sissääsä nielasoo. Mut aina niistä tok selevittiin. Viikkokaus olj jo kulettu ja aina voan olj samallaista. Rupes jo pelottammaa, että sinne eksyy, kun ei ou kylijä, joista sais tietä kysyvä. Kun pelekon toisille mainihin, niin ne naurain sano: Kyllä kattein merjkartastaan ja kompassistaan tietää, minnekkä sitä männään.
Ja kun sen jäläkeen tarkastin, peäsin seleville, että katteinilla olj eissään kajjuutassaan semmonen paperlevy, joka olj täynnä moalauksija ja samanlaisija viivoja, kunj on harmoossa kallijossa. Sitä kumpassija en nähnä, voan varmaannii se olj katteinin reissupassi, jota minultai laivaan tullessan tiukottiin. Siihen merjkarttaasa se kattein ussein kahtoo tiirottikkii, mut minä arvelin, että tuskin se siitä pöllöö viisaammaks tulloo, sillä kun kerran merj on aukee, niin se on aukee, eikä se paremmaks tule, vaikka sen paperillennii moaloo. Parasta on — tuummailin itseksen — ett'ei luota koko merjkarttaan, voan on Luojasa varassa, kunj Heikki Hipraus koskessa tukilla laskiissaan. Niin minä olin peättännä tehäkkii, kohatkoompa matkalla, vaikka mitä. Ja kyllä jos jottai tässä avaruuvvessa sai kohata vetelän vein peällä. Immeinen onnii hyvin ylypee kuivalla moalla, mut kyllä merellä ei tie miel ylypeillä… Vaikka meijjän joukossa jumalattomijjai olj, niin muistupa Luoja niihinnii mieleen ies välistä ja joskus oikeen soarnakirjookii luvettiin…
Yhä voan olj matka yhenlaista ja välliin olj ilima ihan lystiks ast korreeta ja välliin toas olj hirmumyrskyvä, joka tahto koko moaliman särkee… Minnäi jo olin kaikkeen tottunna, kunj sus näläkään, vaikka meill' ei ollunna näläkee, kun peätyönä olj syöminen.
Ei niitä meren ihmeitä käsitä semmonen immeinen, joka ei ou muuvvalla käynnä, kunj kotpittääsä kirkolla. Ihan sitä ensimältä tahtoo järk kieroon männä, kun esmerkiks laiva yhtäkkiä töksähtää seisomaan, ikkäänkunj ois moalle ajjoo suhhautettu. Jonkun hetken peästä kuitenni peäsöö irt ja soa huomata, että olj satuttu sakkeen kalaparven keskuuteen. Toisinaan toas ajjautuu lintuja niin paljon etteen, että päivä yöks muuttuu, ja laiva niihin painosta, kun ne laivalle laskeutuvat, painus pohjaan, kunj porokontti, jos ei niitä tervoo polttamalla sais pakkoon ajetuks. Välliin näkkyy suuria purjeettomija laivoja ympär merta — ja yks kaks ne kattoo, kunj kummitukset… Ne ovat valaskaloja, jotka päiväpaisteeseen tulloovat lämmittelemään. Vein alla männessään ne niin kovast purstollaan läiskäyttävät, että mahottoman suur laine kulukoo virstoin peähän… Pahin vastus on kuitennii merjkeärmeistä, jotka on niin paksuja, kunj kirkon pahtaat ja kymmenijä kertoja niitä pitempiä, — ne, neät, tahtoo pistellä laivaan reikijä. Meijän laiva kun olj paksulla rauvvalla vuorattu, niin sille ne eivät muuta mahtanna, kunj voan purivat keulapuuta, että hampaat katkeil ja purressaan laivoo puistoo juttuuttivat, niin että merjmiehet kannella könähtel polovilleen. Kummallista on myös yöllä olla laivankannella vahtina. Taivaalla roihuvaa kummallisija tulija, tähet väläkkyy, ikkäänkunj seuloc pyörittäs palavan uunin eissä, ja välliin koko taivaslak hulumahtaa auveta selälleen… Meressä kiiltää kans tähtijä ja kuuluu semmosija sihhauksija ja sähhäyksijä, että iho ihan kananlihalle nousoo…
Mut näkkyy eärettömmyyvelläi olevan rajasa niin myös silläi Moalimanmerellä. Viimmen, neät, tulj moa vastaan, vaikk'ei se vielä ollunna moaliman reuna, jota minä toivon, ja niin lujan linnan ohite, jota vallottammaa kuulu tarvittavan kaikki moaliman tykit ja vielä Luojan kolome sannoo lisäavuks, myö tultiin Panjuutinmoahan eli Panskanmoahan. Sen takana toas sanottiin olovan sen moan, josta posetiivinsoittajat kulukoo ympär moaliman. Mahtaa niihin molempiin maihen asukkaat olla sukulaisija keskenään, koska ne yhteen näkköon vivaht. Meitä ne kilivassa ryykäs kahtomaan, että silimät olj värähtämätä kunj kellontaulu. Tyttöjäi olj paljon joukossa, mut minusta ne olj semmosija kitjanoita ja tokko nuo ihteesä pessöövätkään, kun olivat likapirkon kalttasija ja muutennii mustilla silimä-tirrikoillaan katella viulauttelivat, että oikeen suututti. Toiset laivamiehet tais niitä entuuveltaan tuntee, koska ne niitä taputtel ja pyöräyttel… Minä heistä en paljon piitanna ja tuummailin, ett'ei ne ou kunj iliman hengettömijä hoilauksija Mattilan Maijaan verraten, joka on semmoinen tyttö, ett'ei moatekosta ou parempata missään…
Kova toas työ lastija purkaissa etteen tulj. Lautain ja ukkolankkuin laivasta veäntäminen ei ou leikkityötä. Niitä Panjuutinmoan poikija kyllä avuks otettiin, mut ne olj huonoo immeissorttija. Kovast ne suomalaisija ja sitä Suomen poikain kurssija pelekäsivät. Ja kun iltasilla meijjän miehet käv herrastelemassa ja olj voimankoitokset sattunna, niin panjuuttija ne olj viskanna, kunj koirannahkarukkasija voan…
Tyhjennettyvä laivamme, alettiin siihen hyvin makkeeta lastija panna: rusinoita, sokeria ja viinijäi. Se Panjuutinmoa onnii oikein Luojan siunooma moa ja kaikki siellä viljelemätä kasvaa. Keskmoa taitaa ihan rikkain olla. Ei kuulu tarvihtovan muuta, kunj kirveellä puun kylykeen isköö, niin siitä mahalana alakaa juosta parasta porkviinijä, josta Kuopijon markkinoilla sai maksoo markan pienestä kupista. Rusinapuut ovat niin tihheessä, kunj lepät teällä kotmoassa. Eikä siellä sovi tuulella männä mehtään kävelemmää — omenapuista, neät, tipahtelloo semmosija omenanjurikoita, että ne peän puhkasoovat, jos kohalle sattuu. Vuorettii ei ou tätä tavallista kivlajija, voan ne ovat joko suoloo tahi sokerija. Ei kuulu muuta tarvihtovan, kunj voan kangilla irtauttaa aika sokurkimpaleen ja sitte topaks pyörittää. Suoloo sitä kans soa samalla lailla, niin ett'ei siinä moassa näläkä näpäse — ja jos mitä puuttuu, niin sitä rikas moa tavaroillaan muuvvalta soa.
Tuommosta tavarata lastatessa tahto käs ihan melekeen väkisi herkkuja suuhun pistee, mut bengenuhalla olj kielletty mihinkään koskettamasta. Kun sitte laiva olj täyteen soatu, annettiin itekullennii lahjaks iso tynnör viinijä ja rusinoita sekä omenoita niin paljon ilimaseks, kunj voan tahto ottoo — eipä sillon maha peässynnä moittimaan, että sitä pahana pietään…