Nyt meijjän matka kuulu vetävän Murjoaniin moahan, jossa immeisten sanottiin olovan niin mustija, että jos esmerkiks hiilellä niihin selekään viirun vettää, niin se viiru valakoselta näyttää. Immeislihhaan siellä ollaan hyvin ahnaita, että pittää kahtoo sekä etteesä että taaksesa, jotta eivät soa lihhoo haukata. Kun sen moaliman reunannii meinattiin siellä päin olovan, näin mielellän, että purje alako laivoomme vettee, vaikka vähän arveluttikii, että näinköhän tuolta kunnijalla takas peäsöö…
Kylymästä ei tällä matkalla ollunna vastusta, sillä niin olj lämmin, että katveessai pit leähättöö ja muutaman kuukauvven peästä alako aurinko paistoo ihan peän peältä. Lopulla tulj ilima niin kuumaks, että laivan yl pit levittöö voate, jota lakkoomata kasteltiin, ett'ei se peässynnä tulleen syttymään. Kun voan ois vastoja ollunna, niin kyllä ois kelevanna kylypee repsutella. Meressä ves kiehuva ryplätti. Ja jos keittee tahi paistoo tahto, niin päiväpaiste pijan kypsytti. Ei tämmöistä ois kauvvan kestännä — immeinennii siinä ois sulanna… Onneks tok rupes vähitellen jeähtymään ja myö peästiin viliposempaan ilimanallaan, vaikka vielä sittennii tarken…
Etteenpäin männessä myö kohattiin yksinäinen soar, jonka rantaan lystiksemme laskettiin. Se olj kummallinen paikka — siinä, neät, kasvo pumpulvilloja, jotka niin pitkinä lepereinä puista riippuvat, ett'ei tahtonna kävelemmää peästä. Myö puisteltiin alusistamme olet moahan ja täytettiin pumpulvillolla — kelepas niihen peällä sitte kelliä… Yhtään immeistä ei tainna koko soarella olla, ja kattein peätti, että se on vielä löytämätön moa, sekä merkiht sen merjkarttaasa. Lähtiissä tuummattiin, ett'ei tulomatkaks oteta mittää lastija, voan poiketaan pumpulvillolla laivamme täyttämään…
Kun laivamiehiltä lahjaviin loppu, niin ne rupes, kun tavara olj houkuttelevoo, salakähmässä lastija näpistelemään ja kähvels ne voan, vaikka koitettiin varjellakkii — ja yhtälyytä juuvva tossottivat. Minä sain osaviinillän niiltä hyvän hinnan, kun en ite halunna sitä ryyppijä. Pienestä pittäin minä, neät, oun ollunna sitä mieltä, että syömisellä sitä immeinen kaikkiin parraiten ellää, kunj millään muulla elinkeinolla… eikä muuta sissääntulloo tarvihtekkaan, kunj syömistä voan, niin kyllä ellää, vieläpä hyväst oikeen… Sikspä ryyppiminen sai nyttii mun osaltan sinnääsä olla, mut rusinat ja omenat eivät joutanna happanemmaa.
Meijjän katteinin olj paha toas soanna kelekkaasa — se, neät, olj samanlaisena katteinina, kunj alkumatkallai, vaikka jo pit vähän lommookii. Miten se yhtenä yönä lienöö siellä kajjuutassaan ryskännä, mut semmosen tepposen se olj tehnä, että olj merjkartan ryvettännä ihan pilalle ja kompassi olj särkynnä tuusanporoks. Ja siinä vasta ihme olj eissä! Myö, neät, jouvvuttiin lampaattomiks kelloks, ei kunj tuota nuin pit sannoon, että nyt oltiin kunj kellottomat lampaat. Muihin säikähtäissä se kattein sano:
— Ei se tekke mitte, anna menne vaa! Keenny sitt kun tulla laitta vasta. Kuulla tyyrmanni, laske tonne noin… Kylle meille rooka piisa….
Kun ite kattein tämmöstä puhu, niin ei muut uskaltanna suutaan avata. Se kattein onnii merellä suurvaltanen herra ja on sillä lupa viskata mies merreen, jos voan ei tottele. Sentähe sitä pittääki pelätä. Myökii oltiin hiljoo, kunj hiir kissan lähheisyyvvessä. Eikähän tuota vielä näkyvätä hättee ollunnai. Evästäkkii olj kolomeks vuoeks. Minä puolestan olin tyytyväinen, että yhtä suuntoo mäntiin — välempihän moalimanreunaan jouvutaan.
Hyvä ois ollunna männäkkii, jos eivät myrskyt ois välliin ollunna niin hirmusija. Alakumatkan ilimat ollii niihin verraten voan vasikoita. Luultavast myrskyt syntyvättii tällä merellä ja kun ne eimmäks joutuvat, niin ne taltuvat immeisemmiks ja ikkäänkunj narripelikseen pelemakoivat…
Nuin par vuotta myö sillä lailla mäntiin mistään tietämätä. Rupes jo ikävältäi tuntumaan, mut kunj moaliman reunaan peäsy juohtu mieleen, niin tuumasin itellen, että hutipuu ja purjetuul — antaa pyyhkijä voan!
Siinä olla tossaroijjessa olin huohmoovinan, että meijjän laiva on ruvenna kovemmin kulukemaan, vaikka ei hyvvee tuultakaa ollunna. Tästä en hiiskunna kellenkään, kun pelekäsin olovan veärässä. Mut erräänä yönä satun olemaan kansivahtina. Yö olj jotennii pimmee. Illalla laiva asetettiin seisomaan puottamalla kaks ankkurija merreen ja viistuhatta syltä pit laskee touvvija, ennenkunj pohja tulj vastaan — niin syvä kohta sattu siinä olemaan. Kun kävelin ja hyrräilin hiljakseen, niin tuntu siltä, kunj laiva ois kulukee jullittanna etteenpäin. Minä säpsäin ja katon taivaalle, kun luulin, että pilivien kuluku pannoo silimän valehtelemaan. Pilivet eivät kuitenkaan liikkunna, voan laiva kuluk kun kulukii… ei siinä mikkään auttanna… Tartun touvviin ja koitin nostoo ankkurija, mut en jaksanna. Selevä siis olj se asija, että ankkur on touvvissa kiin ja pohjassa. Mut mikäs ilimonen ihme — kysäsin iteltän — tässä on, koska laiva kuitennii tuntuu kulokovan?… Minnuun tulj salaperänen peleko, että nyt on paha taikinassa. Mänin sentähen perämiehen kajjuuttaan, nykäsin häntä kylestä ja sanon: