— Kuulkoopas työ kummoo, kun tämä laiva kulukoo…
Perämies nost peätään ja kysy puol unissaan:
— Mittee sinä puhut?
— Puhumpahan voan sitä — vastasin minä — että tää laiva kulukoo, vaikka ankkurit illalla puottoo jutkautettiin pohjaan.
— No, kukas ne ankkurit on ylös nostanna?
— Eihän niit ou kukkaan nostanna, meressä ne vieläi on, mut kulukoo tämä laiva sittennii…
Silloin perämiss keänty toiselle kuppeelleen ja äräht:
— Voi kuitennii, minkälainen taulapeä sin out, etkä jo ies ala viisastuva. Kumma voan, ett'ei sulle ou hametta hankittu!… Ja jos et nyt het mäne hyvin kauvvaks, niin…
Perämiehen puhelu olj niin ärreenmakusta, että tavallista pikemmin pötkin oven ulukopuolelle. Tulin toas kannelle, kahtelin ja tiirailin, enkä peässynnä muuhun peätökseen, kunj siihen, että laiva kuluki kun kulukikii. Kun tiesin varmaan, ett'en uneksinna, alon uuvvestaan tarkastoo ankkurija. Siellä ne olj meressä, koska touvvi ei noussunna, vaikka kuinka öisin vetännä. Mut laiva se voan kuluk. Minä tuummasin, että tulukoompa mikä tahhaasa, mut minä mänen ilimottammaa asijan katteinille. Astun sitten hänen kajjuuttasa ovelle koputtammaa ja kauvvan sietii jyrryyttöö, ennenkunj se havaht. Viimmen se kuitennii möräht kunj karhu:
— Mitte ny?