Onhan teistä jokkainen ies yhen kerran elläissään nähnä, kun lastu koskessa sattuu joutumaan häränsilimään: ensiks se kiertelöö ja pyörii ympäriisä, ikkäänkunj hättäissään jottain ehtis, männöö kovemmin ja kovemmin ja lopuks sitte hutkahtaa häränsilimän sissää ja kattoo sinne. Kurjuksenkulukussa käy laivalle ihan samalla tappoo. Mut kun siinä ves hyvin loajalla alalla häränsilimänä pyörii, niin männöö usseita kuukausija, ennenkunj laiva nieluhormiin joutuu. Ens alussa kulukoo laiva hiljasest junnottain, mut viimmen kyit kiihtymistään kiihty, niin että tukka pujossa kuulutaan männä huristettavan siihen ast, kunj jouvvutaan hormin kittaa ja hupsahettaa ijankaikkisuuteen… ahventen valtakuntaan…
Meijjän olloo on paremp käsittöö, kunj kertoo. Katteinii säikäht enstopakassa, että meleken yritti selevitä. Mut kun hän sitte vähän aikoo olj kajjuutassaan ja korkkiikarija pyörittel, niin siihempä se peleko hävis. Hän sano meille:
— Yks pee, kon lanttu — samma se, jos koole, niin koole, kon yks kertta pitte kuitenkki koole… Ottaka viini, poikkat, ja ryyppeke, sitt ei janno koole…
Tuommosen jumalattoman puhheen kuultuvaan laivamiehet ryykäs viintynnörilöihin kimppuun, kunj jannoiset lehmät järven rannalle ja sitte ne rupes kerrassaan pahhoo elämätä pitämään… Mut minä sitä polonen poikaparka jouvvun tuliseen tuskaan — arvoohan sen, kun tietää kuoleman olovan ihan silimiisi eissä… Minä mänin kajjuuttaan itkemään ja päivittelemmää. Koittelin siunailla ja jos jottai tehä, niinkunj hättäinen ainai… Mieleen muistu kot, äit ja isä… heijjän ja kaikkiin muihin immeisten varotukset. Toruva pöllyytin ihteen, kun en uskonna, mitä immeiset sano, ett'ei moalimalla ou muuta reunoo, kunj kuolema… siihen reunaan minä nyt kohta peäsen… Mut paremp tok ois ollunna kottiisa kuolta, niin ois ies hauvvattu siunattuun moaha makkoomaan tuomijopäivään ast… Ja sitten minä alon ihteen valamistoo kuolemaan — siunailin ja pyytelin rikoksijan anteeks. Kaikki ne korreet opetukset, joita vanahempan olj mulle lapsena neuvonna ja joita sillon pein heijjän kiukkunaan, juohtu nyt mieleen ja tek syvämmelle hyvvee. Minä huokasin, että voipa tokkiisa, jos vanahemmat ois tässä läsnä, niin ne toasiisa neuvos ja opettas hyvijä opetuksija… ja jos voan äit vielä eläs ja voaran tietäs, niin kyllä se rukkouksillaan minut pelastas…
Vähitellen voaran suuruus vaikutti toisiinnii laivamiehiin, yksimpä ite katteiniinnii. Tuo viimmesen päivän viettäminen loppu ihan itestään ja jokkainen tulj, kunj painon ala — suruva voan noamosta näky… Eikähän toisin voinna ollakkaa, kunj huohmattiin, että laiva tek kiertoosa samalla tappoo, kunj ne toisettii laivat, jotka eillempänä kulukivat. Sitä usseinnii ihmetellään, minnekkä niin monta laivoo teille tietymättömille hävijöö — nyt se puluma mulle selevisi: ne joutuvat Kurjuksenkulukkuun…
Vielä meille ois pelastumisesta jottai toivoo ollunna, jos voan ois mukkaamme sattunna olokija. Kuulu, neät, se Kurjuksenkulukku tukkeutuvan ja ves herkiivän pyörimästä, jos siihen viskoo olokkupoja — ne sotkoo reijjän vähäks aikoo umpeen… sillon sitte pittää het piirtee pakkoo minkä ennättää… Meill ei kovaks onneks olokija ollunna, kun ne alusemmekkii tyhjennettiin sinne autijoon soareen… Muuta neuvvoo ei eissä ollunna, kunj kuolta kumahtaminen — ja siihen minä puolestan olin jo ihteen valamistanna.
Siinä surussa ja murheessa ollessaan tulj väkisinnii tuummimaan, että eiköhän meijjän pelastamiseks jottai keinoo löytys. Yht'-äkkijä jysäht mieleen, että kerta niin suur kala tarttu uistimeen, että se monta virstoo vetel venettän perässään… Annappas olla — sanon sillon itellen — ja läksin mänemään katteinin luo.
— Kuulkoopas työ kattein — puhelin minä — nyt luulen löytäneen keinon, jonka avulla myö tästä päläkäästä voijjaan vielä pelastuva.
— Nu, mikke on se keino? kysy kattein het.
— Kahtokeepas, jos pantas syötti ankkuriin, joka viskattas merreen, niin soattas valaskala sen nielasta ja vetäs sitte mejjät perässään pois, selitin minä sekä hoaston sen uistinmatkan.