Milloin kansa laulavainen Riemupäivän nähdä saa, Että taaskin ominainen Väinön kannel kajahtaa?
Milloin uuden ajan koitto Kirkkahana paistavi? Milloin valistuksen voitto Kaikkialla loistavi?
Milloin puuksi taimestansa Sivistyksen siemen tuo Kohoaa ja kukkiansa Ynnä hedelmiä luo?
HUOLETT' OLLOS.
Lähde, josta isillemme vuoti voima, urhous, Lempi Suomellemme oli, Suomellemme rakkaus — Se se kansallisen tunnon tallensi ja säilytti, Kuinkin kohtaloiden hyrskyt sitä mursi, häilytti; Vaan se eli edellehen, sydämissä virtasi, Kunnes, uuden ajan tullen, itsens' sieltä ilmasi. Purona se juoksi ensin, koskeks' muuttunut jo on Valtavaksi, raivosaksi, niinkuin myrsky rauhaton: Voimakkaissa kuohuissansa kaikki muassansa vie, Salvat, sulut särkyvät — ja sille aukeneepi tie. — Mik' on koski? kysyt vielä! Kansallinen toimi, työ — "Se se onpi, jonka eteen vaipuu voimatonna yö." Mielet isänmaahan lempi jännittävä, liikuttaa, Kansallinen tunto työhön käskevi ja kiihottaa — Ja niin raataa uusi polvi väsymättä ainiaan Onneks' oivaks' itsellensä, onneks' armahaisen maan. Huolett' ollos, kallis maamme, huojentele huolias: "Kaikki toimet tarkoittavat vähennellä vaivojas'." Huolett' ollos! Eihän sua, kärsinyttä kyllältä, Lapses heitä vierahalle, jok' ei sua ymmärrä! Huolett' ollos! Eihän lapses unhottaa noin sua vois. Ken sen tekis, sydämetön raukka, kurjahan se ois! Huolett' ollos! Lapsissasi esi-isäin henki on — Voimaa viel' on vastustella, käs' ei vielä tarmoton. Vielä elää tahto jäykkä, etehes kun toimitaan. Ja sä vaurastut ja toinnut — nouset kerran kunniaan!
VOITTO ON VARMA.
Useasti Pohjolass' on nähty, Luonto että turhaks kaiken työn, Vaivoin, vastuksin mik' onpi tehty, Voipi saada kautta halla-yön; — Niin myös laita hengenvainioilla, Aatemailla Suomessamme on: Vaino, viha, kateus — ne noilla Ovat hallan käsi armoton.
Vaan se kansa, jok' on kärsinynnä Kärsimykset monet tuhannet, Vieläkään ei ole nääntynynnä, Kohtalot vaikk' onkin uhanneet Vaivuttaa sen. Ei! Se käypi tiellä Uuden ajan — työssä polvi uus Nyt on kyllä —, mutta siin' on vielä Isiensä henki, urhoisuus.
Isät näljän, suuret tuskat kesti, Kääntyikin ne — mutta verehen. Vihollisen maastansa he esti, Työskentelivät tään etehen; Työt' on pojillakin, joilla hengen Valloitettavana onpi maa: Työllä rakkauden, työllä lemmen Oikeutensa he kerran saa.
Kerran saa he — siitä olla varmat Voimme: hengenmaan he anastaa, Katoo hallat, vastustajain sarjat, Uusi päivä kerran kajastaa — Silloin yksimielisenä sykkii Joka rinta, joka sydän lyö, Kaikissa yks' aate, toivo tykkii: Haihtunut on erimielten yö.