VARPUSELTA.
Miksi, varpusraukka, tänne Kylmäks talveksikin jäät? Miks', kuin muut, et mene sinne, Joss' on aina kesäsäät?
Sinne, missä ijäisesti Onpi hedelmässä puu, Missä luonto lempeästi Öin ja päivin uneksuu;
Missä luonnon rikkautta Kantaa kaikkialla maa, Ruusupensaat puuttumatta Laaksoloissa tuoksuaa;
Miks' et sinne? — Tänne vain sa Kylmähän jäit Pohjolaan, Myrskyn, tuiskun helmahan — ja Kenties nälkään kuolemaan?
Mietin näin. Ja räystähältä, Luulin, varpu sirkuttaa: "Pois en, pois en mene täältä, Sillä tääll' on synnyinmaa."
"Synnyinmaa! Se armain mulle, Joskin kylmä, köyhä on! — Suomen lapsi! myöskin sulle Olkoon maasi verraton!"
KESÄ-AAMUNA.
Varjot yön jo hälventyen kokonansa katoaa, Sädeloistoss' aurinkoinen vuorten yli kohoaa. Luonto herää horroksista, kastehelmet kuivenee Kukkasista, päiväntähti kun se niitä suutelee. Lehdon linnun siiven alta ilmestyvi pieni pää, Sulosuustans' aamulaulun sävelvirta heläjää. Perhot hienohelmaisessa kukastossa hymyää, Sotkottaret rannikolta ruohostohon lymyää. Leyhkä tuulen hempeästi lehdistöä liikuttaa, Kalastajaa purressansa lahden laine kiikuttaa. Sorsa poikueensa kanssa selemmälle soutelee, Kuikka huutaa kumeasti, aalloll' alli laulelee. Talonpoika tuvastansa ulkotöitä toimimaan Kiiruhtavi. Paimenetkin toitottavat torviaan. Yö on poissa. "Luonnon sydän" virkeästi sykkelee: Uudest' elämästä taaskin voimat kaikki tykkelee. Lempi uhkuu kaikkialla — ihmismielen innostaa. Valonmorsianna juopi armautta isänmaa…
Veikko, sisko — kenpä lienet! Kesä-aamull' aina on Sanomista sinullekin, vaikka on se sanaton: Loistohon sen riennä, tunnet mielessäs' ehk' ylempää, Ehkä rintas raikastuvi, sydämes saa syvempää Tunnetta — ja ehkä myöskin maasi sulo sinut saa Päätöksehen: sulle elän, sulle kuolen, isänmaa!