Murhe näyttää poskipäihin Tehneen uurteitansa, Mutta tunnon-rauha näihin Kuvastuupi kanssa.
Kohoo heidän miettehensä Paikallisuudesta: Rukouksin sydämensä Nousee maallisesta.
Ikiautuus heijastellen Kohtaa heitä siellä — Luonto, linnut, oivallellen Tään, on ilomiellä.
Kerta.
Kun paimen laumojansa Keväällä kaitselee, Se niille huiluansa Sulosti soittelee — Ei huolta pienoisinta Sen lauluss' olekaan; Mut minun koidon rinta Soi yhä suruissaan.
Tuon peipon aamusella On virsi riemuisaa Ja iltaloistehella Viel' yhtä sointuvaa. On sävel iloisinta Ja raikast' aina vaan; Mut minun koidon rinta Soi yhä suruissaan.
Vaan kerta vielä tästä Maast' irti henki saa, Kun Luoja elämästä Sen luokseen johdattaa — Minunkin koidon rinta Se sitten riemahtaa Ja virttä auvoisinta Voin miekin laulahtaa…
Kaihoisena hetkenä.
Mik' ihme mahtanee siin' olla, Ett' aina joskus inehmolla Rinnass' aavistamaton Tuska on?
Ja mieli käypi suruiseksi, Vaikk'ei se siihen syytä keksi… Harvaan sydän, minkä yö Täyttää, lyö.