Oi, jokohan haudalle silloin Jalon kansamme käytäisiin…? Tai eloon jos puoleks' se jääkin, Sen… kuolisin… huokauksiin…
Laulujuhlassa.
Ja torvet siellä raikui Ja kaikui laulelmat Ja säveleet niin vienot Taivaalle nousivat — Ne huokui rukousta Ja rakkautta maan, Ne kertoi sankaruutta Ja leikki riemuissaan.
Ja monen mielen veivät Ne ylös muassaan Ja yhtä monta loivat Ne rintaa hehkumaan, Mut yhtäkaikki tuntui Kuin odotettu ois, Kuin kaikk' ei vielä oisi, Vaan jotakin on pois.
Ja viimein vaimo vanha Ja ryppynaamainen Jo lavalle nyt astui Kerällä tyttären. Ei heistä loistavuutta Vois löytää etsien — Niin seisoivatkin siinä Kuin hieman peljäten.
Ja pöydäll' edessänsä On heillä kanteleet, Nuo kansalliset aarteet Koht' unhoon joutuneet. Kas, kantelolla Väinö Sai luonnon hurmoksiin — Miks' onkaan nykyaika Sen unhottanut niin!
Ja on kuin haudastansa Ois noussut muinaisuus Ja kunniata sille Kuin tekis' aika uus': On jotain juhlallista, On jotain korkeaa, Mit' yksinänsä henki Vaan hieman aavistaa.
Ja kansajoukko katsoo Ja seisoo paikallaan, Ei liikunnolla kenkään Käy rauhaa rikkomaan — On aivan kuni kirkon Nyt päättyis palvelus, Vaan vielä lausumatta Ois loppusiunaus.
Mut nyt jo kädet laihat Ne koskee kielihin, Ja laulukin nyt kuuluu Jo äänin värjävin. Ja päivä kultihinsa Nuo verhoo soittajat — He halvoilt' eivät näytä: Jo milt'ei loistavat.
Ja sävelehet vienot Ja laulu koruton Ne kasvaa korkeemmiksi Jo niissä tenho on, On tenho, salamahti, Mi hurmaa, lumoaa Ja kansajoukon läpi Kuin autuus huhahtaa…