Miss' äsken kukat vihannoi, Maa onpi siinä musta; Miss' äsken laulu leivon soi, Siin' on nyt raakutusta.
Mut lintuhan on variskin! Se miks' ei laula kanssa, Niin että sävel sointuisin Ois silläi laulussansa?
On varis leipähuolissaan, Ei nousta voi se maasta — Ja siks' ei siltä laulustaan Myös poistu mainen saasta.
Vaan leivo liitää siintävään, Miss' on vaan ihanteita, Ja niistä punoo sävelmään Se soinnun-säveleitä.
Viatonta.
(Ystävän kirjeestä).
Siit' aina mua moitit, kunnon veikko, Kun ajan kysymyksiin puutu en, Ja minut tuomitset, ett' olen heikko Ja sanot menneen multa miehuuden. Näin pauhattuas, vaadit täyttä suuta Mun elon kurjuudesta huutamaan, Niin että vihlois lihaa ynnä luuta Jo saatanankin sitä kuullessaan.
Ja siitä, että aikakaus on musta Ja turmeltunut läpikotaisin, Ja vapauskin kärsii ahdistusta, Kun sidotaan se säännöin solmivin. Ja siitä myöskin, että turmeltunna On ihmiskunta, käsket rääkymään Ja kuolonuneens' ett' on uupununna, Niin ettei heränne siit' ensinkään.
Voi veikko kulta! Kyllä ilman alla On tilaa kirkua jos vaikka kuin, Mut mikään parane ei huutamalla — Jos huutaisikin vaikka avosuin… Mun mielen' äänettä on olla myötä Ja koettaa jos mitä tehdä voin Ja avuks' olla, miss' on tosityötä Ja työtä miss' ei melakoida noin.
Mä heikko olen — enhän sitä kiellä — Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan, Ja huudoillani oisin ehkä tiellä, Kun saatetahan sitä liikuntaan — Siks' aikakauden pyörä vauhdissansa Se kädest' olkoon ijankaikkisen, Mun kiitäissään kun vie se mukanansa, Niin laulan valon voitost' iloiten.