Mestärj puolestaa keks semmoese vallee, että ku hää ampu meton, joka jäe puuhu riippumaa ja ku sitä kiipes puottamaa, katkes oksa ja sitte kuevoo koskee moaha tullessa repes häneltä voatteet sekä tulj hoavoja koepii. Sen lisäks lupas palakinno, jos kuka kävis meto puusta puottamassa. Kyllä monj käv kahtelemassa, mut eihä tyhjee löytynnä.
— Kaks ei kuulu mänövä kolomaniteta — rupes mestärj koepiaa parannellessaa miettimää — ja jos minä kolomanne kerra lähen yöjalakaa, soattaa tapahtuva iha moaliman ihmeitä. Sen tähe on parasta, että minä akotun kiireimmä kaupalla.
Ja sitte se läht Atkolaa iha kirkkomuntieringissä. Ku tapas pihamoalla mieltiettysä, kysäs se hetj suoroopeätä, että:
— Eiköhää meijjä passoes panna jalakojamme yhteise pöyvvä ala?
— No, kelepookos mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
— No, jo tok! Mutta entäs mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
— Mittees sinä tuommoesta kysytkää!
Ja siinä riijjuu tulj suoritetuks. Pian sitte hankittii helat sormii.
Häessä huomentuoppia juuvvessa puhel kuhtu- ja kuokkavieraat, että:
— Se tuo mestärj ennen kaevo kuoppia muelle. Mut nyt se ite kumpsaht semmosee kuoppaa, että pyssyy koko elinaekasa.
Ei mestärj eikä sen nuorikko kuullunna tätä, voan ne istu huomentuoppipöyvvä takana — mestärj suupielet naurussa, niinku onnellise vastavihity aviomiehe suun pittää ollakkii, ja nuorikon suusupukka se vasta olj niin sokerillaa, että jokkaene seinänrakokii näytti siihe kahtoissaa nauravalta…