— Kennenkä laps tämä on?
— Senhää se on vaevase Justtiinan, joka on huutolaesena Noropohjan torpassa.
— No, taevas varjelkoo ja Luoja auttakoo! Kuka kurja on sen naespara tuolle jälelle soattanna?
— Ei se ou puumerkkijää mihinkää pannanna. Voan ei se ou taenna äetiä paljo paremp olla, koska tekelekkii on kehno tullunna, niinku kirkherra kohta näkköö. Mut tässä moalimassa näkkyy vakkane kantesa löytävä…
— Elekeepä muuta sannoo… Surkeeta kuetennii on, että immeiset, ristityt immeiset, silläkii kulumalla on pakanoeta pahemmat…
— Ku siellä yksinäesyyvessä ellee nuhjotettaa, eikä kokkouksija ou ja mueta hommija, niinku esmerkiks teällä kirkolla, niin sitä tulloo tehä tuhrituks vaekka mitä. Hohhoh! Eipä tahottu myökää iletä lähtee tuota lasta kastettavaks tuomaa… Mut lähetti kuetennii, ku ristilline rakkaus voatii lähimäestä auttamaa…
Kirkherra olj heristännä korvijaa, mut ku se ei oekee kuullunna Eeron alakupakinata ja ku sen viimene lause olj harras ja hartaast lausuttu, ei kirkherra ruvenna utelemmaa, voan lauhkeest sano, että:
— Laps on Herran oma, vaekka se onnii synnissä siitetty ja syntynnä, ja Herran omaks se on meijjä siunattava. Mut mikkää tälle nimeks annetaa?
Eero ja häne aviosiippasa alako katella toesiisa. Kumpanennii olj nime unneuttanna. Viime sano Eero, että:
— Ämmällä se nim alako ja taes se olla vähä niinku herrasnim, ku ne sannoo, että se Justiinae oes herrasperuva…