KU ON NOUSULUONTO.
On sanottu, että immeiset luotii kahelaesiks: miehiks ja naesiks. Mut luonnonloatuja siihe sijjaa on annettu niin kirjava meärä, ettei niistä oekee tarkkoo luvettelloo taetas osata tehä parrae rätinkmieskää. Ja niimpä sitte onnii yks kiipperä ku huonost tehty vene, toene pehmee lupsake, niinku iso villatukko, kolomas taepumato, ku paksu rautakank ja nelejääs taepusa, niinku uunissa hauvvottu koevuvihta taekka vetelä taekina. Jos kellä on aekoo ja haluva vertaeluja tehä, niin kylläpä kaeketi luonnonloatuje erjlaesuuvet nousoo tuhansii ja iha miljuonii ast. Tästä monipuolisesta kirjavuuvesta on seurauksena, että immeiset keskinäesessä elämässää nauskaa, niinku porsaslauma taekka näykkii toesiaa, niinku kukot, pistävätpä ne pystyy tappelurytäköetä ja kokonaesia sotijakkii.
Voan entäs jos immeisille ei oes annettu ku kaks luonnonloatuva niinku niitä ei ou ku kahelaesia: miehiä ja naesia. Mahtaeskoha naeset pvsyvä naesina ja miehet miehinä? Tuskimpa voan, koska jo asjoehe nykkyesillä kannoella ollessakkii naeset tunkeutuu mieste sakkii, peästäksee akoeks, ja miehet aetuuttelloo naesia, peästäksee ukoeks, niin että elämä oes yhtäläesessä sekasotkussa ku rullavakka, niinku se on nykyjäännii…
Mut nytpä huohmoon joutuneen selittämättömiä arvotuksija koskettelemaa, mikä ei alunpittäe ies tarkotuksena ollunna. Minä nimittäe olin aekeessa kertoo, mihinkä soattaa johtuva, ku immeisellä on nousuluonto. Ja jos kellä, niin Aeraksela ukolla se olj nousuluonto sen sanan korkeimmassa merkityksessä. Se olj se ukko huohmattu henkilö — ja hyvä hyvviisä sekä paha pahhoesa. Tällä hetkellä se soatto naureksija ja silimäillä niin suloesest, ku herreimmillää ja houkuttelovana olova silimä ruespuurossa. Mut annappas olla, että jokkii poekkitellaene sana taekka mikä muu vastakäläkkisyys sattu ilimestymmää, niin sillon hetj alako silimät vihasta kiiluva ja suu männä suuttumukse irvee. Usseimmite se ryöpsäys ei kestännä kauvva, voan jos ukon syvän eattu oekee syrjällee mänemää, olj parasta muuttoo moata, s.o.: siirtyvä lähheisyyvestä poes. Etennii nuoremmalla ijällää sen luonto olj ollunna niin kiipperä, että se olj ryyvvännä käsiks ja myrsyytellynnä niin pahast, että olj soanna muutamia kertoja sakkojakkii maksoo. Mut ei sen vanahempanakaa tarvinna suuttumusta kylästä hakkee. Ku se olj hyvi huohmattu mies ja ku monj tarviht siltä avustae soaha, olj sitä pakko kärsiä niin sen hyvinä ku pahonae hetkinää.
Ukko olj nuoruutesa ja miehuutesa päevinä ollunna ahkera kalastaja ja sama vintiö siinä pysyy vielä vanhanae. Ja ku ei ennee pitemmille pyyntmatkoelle lähtennä, nii pitj mertoja lähheisessä lammissa, jossa olj aeka tavalla särkijä. Vähäese matka peässä lammista olj reservikasarmi, jossa joka kesä opetettii poekia sotamiehiks.
Kerran sattu ukko olemaa mertojaa nostelemassa nähäksee, onko niihe soalista männynnä. Kotjväk ei oes särkkaloesta välittännä ja ne valittel, että säret tekköö suolet 8-rihlaesiks, niinku pyssyn, eikä särkhumut ja piimävellilueru taho mahassa pysyvä. Mut ku ukolla olj halu kalastoo, niin se kanto särkiä kottii pitki kessee. Siinä nyt mertoja kohotellessa olj muuvva reservimies tullunna rannalle kahtoo tollottammaa, eikä malttanna olla eäneti voan kysäes, että:
— Onkos männynnä särlrkiä merlrtaa?
— Mittee sinä pirlrunpoeka sanoet? kivaht ukko.
— En muuta, ku kysäsin, että onko mennä särlrkiä merlrtaa?
— Ootko sinä kasarlrmin koerlra, joka on pantu rlrannalle haukkumaa?