NOORA. Vieläkö kysyt? Voi ilkeätä, hirmuista työtämme. Kaikki jäseneni ovat vielä jähmeät muistaessani mitä olemme nähneet.
PAOLA. Minäkö pelkäisin! Jos vieras kysyisi: eikö veriaseet kammota arkaa impeä, — niin en ollenkaan ihmettelisi. Mutta Noora! Olenhan minä Paola Moroni! — Kodissani istuivat epätoivo ja viha uskollisina tovereina, haavoitettujen valitus-huudot lasna minua tuudittelivat, ja kun muut neidot leikkivät kevään ruusuilla, minä totuin sitelemään taistelun veriruusuja.
GIORDANO. Oletpa todellakin Moronin sankari-sukua.
GORELLO (terävästi Nooralle). Sinä olet toista laatua. Sinä pakenit!
NOORA. Minäkö? Enpä tiedä —
GORELLO (pilkaten). No niin, rukoileminen on kai kevyempää.
NOORA (hämmästyneenä). Mitä tarkoitat?
GORELLO. Askaroitsitpa ahkerasti kappelissa. Mitä siellä teit?
NOORA (levottomana). Minäkö? En mitään. Rukoilin vain Jumalalta voittoa aseillemme. — Mutta jo on levon aika. Tule, Paola!