LlONARDO. Veljesi! (Surullisesti.) Veljesikö vain?
PAOLA. Mitä tahdot enempää?
LlONARDO. Paola! Kun vuosi takaperin pyysin rakkauttasi, mitätön nuorukainen jalon Paolan rakkautta, niin sanoi ylpeä hymysi: mitä olet? hanki ensin sodan urhotöillä sankarin seppele, ja puhu sitten lemmestä! Ja nyt, Paola, olkoot omat haavani, olkoot miekkani kaatamat viholliset puhemiehinäni. Paola, Paola! Rakastan sinua yhtä hartaasti kuin ennenkin.
PAOLA (kuin uneksien). Vuosi takaperin — kenties silloin — mutta nyt! —
LlONARDO. Ja mikä on muuttunut?
PAOLA (on vaiti).
LlONARDO (innollisesti). Paola! Paola!
PAOLA (lempeästi). Katso, Lionardo! Hae itsellesi suloinen, kukoistava morsian, jota kositaan ruusujen tuoksussa ja valon kirkkaudessa, ilossa ja lemmessä! Muihin ajatuksiin on kohtaloni minua totuttanut.
GIORDANO. Niin tosiaankin! Anna hänelle aikaa. Aika kenties saattaa sinut toiveittesi perille. Nyt levolle! Ensin kuitenkin iltarukouksemme! (Juhlallisesti.) Poikieni hahmot! Uberto, Hugo, Giordano, ja sinä, suloinen Tisolinoni, — muistamme teitä! Kaikkivaltias Jumala, suo heille rauha ja meille kosto!
(GIORDANO, LIONARDO ja GORELLO menevät.)