NOORA. Valhetta! Herra, palveluksessasi on pääni harmaantunut. Jumalan edessä vastaan työstäni. Huudan Jumalan todistajaksi, ansaitsenko kavaltajan ilkeätä nimeä. Uskollinen olen alati ollut.
GIORDANO. Oikeassa olet.
NOORA. Giordano! Kolmekymmentä vuotta olen syönyt surujenne leipää! Minun nyyhkytyksiini teidän puolisonne viimeinen hengähdys hämmentyi; vasten minun sydäntäni teidän poikanne, teidän Tisolinonne, raadeltu pää lepäsi; minun maidostani on Paolani imenyt teidän vihanne, teidän rakkautenne. Ja minua syytetään kavaltajaksi!
GORELLO. En usko yhtäkään naista, olkoonpa vaikka oma äitini.
GIORDANO. Kavaluus! Se on raskas sana! Jos et muuta voi, kuin panna häilyvän epäluulon luodinkeveyden pitkän uskollisen elämän sentneri-painoa vastaan, niin ole vaiti.
GORELLO. No niin, olen vaiti. Minä muka olen maitosuu, lapsi, joka jokaisessa valkoisessa hurstissa näkee kummituksia. Enkä puhu mitään, en mitään, en edes noista veripisaroista, jotka johtavat tänne.
GIORDANO. Mitä sanot! Vertako?
GORELLO (katsoo lattiaan). Haa! Tässäkin! Nähkääs, tuoretta verta! Ja tuossa Nooran kamari! (Pyrkii sinne.) Saamme nähdä, olenko valehdellut!
NOORA. Se on makuukamarini. Ei sinne!
GORELLO. Pois käärme, pois!