ALBERICO. Ei vielä; emme ole vielä kaikki täällä! (Heidän puhuessaan tulee sotamiehiä salaportin kautta.)
SCHIO. Olithan sinä Ezzelinon teltassa, kun riita syntyi isän ja pojan välillä.
ALBERICO. Muistathan kuinka yhtäkkiä näimme Manfredin nousevan Brentasta, niinkuin taikavoiman avulla. Aavistimme heti että tässä oli jokin salaisuus. Hän polvistui isänsä jalkoihin ja rupesi latelemaan kaikenlaista sekasotkua rakkaudesta, pelastuksesta, josta emme saaneet selkoa. Ezzelino vaati häntä ilmaisemaan pakotiensä, mutta Manfred vastusteli. Ezzelino silloin tapaansa myöden pilkkasi Manfredia, sanoen hänen jonkun hupakon avulla päässeen linnasta. Manfred tuosta kiivastuneena rupesi soimaamaan isäänsä. Tunnet Ezzelinon, kun hän suuttuu! "Poika, mitä yö-retkesi Ezzelinoon koskee?" hän huusi ja käski viedä Manfredin vankeuteen.
SCHIO. Ankara mies, ja kuitenkin hän oli melkein kuolla luullessaan
Manfredin hukkuneen.
ALBERICO. Manfred teki vastarintaa ja taistelussa riistettiin hänen kaulastansa tuo kallis avain, jonka Ezzelino kohta arvasi linnaan kuuluvaksi.
SCHIO. Ja nyt ovat sudet pyydettävät omassa luolassaan.
ALBERICO. Nyt on täällä väkeä kyllin. Eteenpäin, mutta hiljaa! (Lähestyvät toista porttia, mutta samassa portti aukenee ja GORELLO miehineen seisoo siinä.)
GORELLO. Saat tuntea suden hampaat! (Pistää SCHION kuoliaaksi.)
ALBERICO. Haa! Petosta! Ezzelino ja keisari!
GORELLO. Moroni ja Italia! (Taistelevat. Ghibellinit kaatuvat taikka pakenevat.)