VIIDES KOHTAUS.
LAFOENS. MOREIRA.
LAFOENS. Anteeksi! Herttuatar — Mitä näen? Pater Moreira! Tekö täällä? Maanpakoon ajettuna uskallatte Lissabonissa näyttäytyä. Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä! Minulla olisi niin paljon uutta teille kerrottavaa. Enkö ole teistä muuttunut siitä, kuin erosimme toisistamme Coimbrassa? Minun mielestäni näyttää maailma niin uudelta; tuntuu siltä, kuin olisin tähän saakka taistellut unen ja valveen vaiheilla; nyt olen avannut silmäni ja näen. Mistä nyt alottaisin? Mutta ensin, — mikä on teidät tuonut Lissaboniin?
MOREIRA (syrjään). Onko tuo se arka nuorukainen, josta erosin? (Katkerasti.) Olisiko häneenkin tarttunut —? haa! (Ääneen.) Tunnette siis minut vielä, prinssi? Hovin kaunottaret eivät siis vielä ole mielestänne haihduttaneet kuivan munkin muotoa, — et ole vielä oppinut nauramaan niille ämmäin jutuille, joita vanha opettajasi mieleesi juurrutti?
LAFOENS. Näinkö minua tervehdit niin pitkän eroajan jälkeen? Kun ennen olin kanssasi, niin sydämmessäni melkein polvistuin edessäsi, niin suurelta, mutta samassa niin vieraalta näytit minusta. Nyt taas hytkähti sydämmeni ystävyydestä, kun näin äkkiarvaamatta sain sinut jälleen nähdä.
MOREIRA. Maallinen rakkaus, maallinen ystävyys on varastamista Jumalalta, jolle olemuksemme on kuuluva. Sano, voitko astua rippi-isäsi eteen ja sanoa: olen sellainen, kuin toivot minun olevan — silloin sanon sinut tervetulleeksi. Voitko?
LAFOENS (hetken epäiltyään). Voin.
MOREIRA. Ylistetty olkoon pyhä Neitsyt, joka ei sallinut sielusi hukkua!
LAFOENS (miettiväisenä). Kenties en sitä itsekään tiedä. Katseeni on niin kääntynyt tulevaisuuteen, että olen melkein unhottanut menneisyyden. Kuule minua! Tunnet elämäni Coimbrassa. Elin yksinomaan opintojani, hartauden harjoituksiani varten. Maailma oli minusta niinkuin luostari, johon päivä ainoastaan maalattujen ikkunain kautta himeänä ja sameana tunki. Ainoastaan pyhimysten ja perkeleiden kuvat siellä sisällä muistuttivat elämästä. Tulin silloin hoviin. Sen tyhjä loisto väsytti, sen hyörinä äitelytti minua. Oli niin kuin olisin yhtäkkiä noussut haudasta ja nähnyt päivän valon. Sydämmeni, joka ennen oli kivestä, sulautui tuleksi. Maailma avartui silmissäni äärettömäksi, käsittäen taivaan ja syvyyden. En nähnyt ainoastaan hautoja ja ristejä siellä alhaalla, näin ihmisiä, joita saatoin rakastaa ja vihata, joiden puolesta ja joita vastaan saatoin taistella. Tunsin että minulla oli isänmaa, jonka suurten, muistojen entisyys kannusti minua vieläkin ihanampaan tulevaisuuteen. Usein vielä muistelen, kuinka ennen Coimbrassa halveksien katselin köyhäin viinitarhurien töitä tai pilkkasin paimenten lauluja ja karkeloita Mondagon muistorikkailla rantamilla. Nyt tunnen ikäänkuin tarvetta likistää rintoihini tuota yksinkertaista työmiestä ja sanoa häntä veljeksi. Tulevaisuus asettaa eteeni rohkeita päämääriä, joita minun tulee saavuttaa, kunnian seppeleitä, joita minun tulee voittaa, viskatakseni ne sitten pois.
MOREIRA. Poikani, poikani, kenties kaikki tuo on ilvettä, millä saatana tahtoo sieluparkaasi houkutella.