LAFOENS (syrjään). On kuin hän ei ymmärtäisi minua. (Ääneen). Mitä tarkoitat?
MOREIRA. Sinä et äsken suoraan vastannut kysymykseeni.
LAFOENS (ylpeästi). Sanoin totuuden. Jos osaisinkin viekastella, niin en sinulle viekastelisi, vallankaan nyt, kun meidän taas tulee erota pitkiksi ajoiksi.
MOREIRA. Ehkei sentään. Kenties viivyn vielä kauankin Lissabonissa.
LAFOENS. Minä sitävastoin lähden täältä kenties jo huomenna. Menen
Pariisiin ja Wieniin. Ennenkuin erotaan, anna minulle siunauksesi.
MOREIRA. Aiotko jättää Portugalin?
LAFOENS. Kun Coimbrassa toisistamme erosimme, käskit minun valalla vannoa, että henkeen kuolemaan aina puolustaisin roomalaista kirkkoa ja jesuiittoja. Luulin silloin, että marttyyrin kärsimys oli ainoa ase, millä totuus taistelee. Nyt näen toisin. Haa! Tahdon katsella tuota ylvästä Pariisia, johon uskottomuus ja julkeus on pystyttänyt temppelinsä. Tahdon oppia tuntemaan sitä kyykäärmettä, joka sieltä syöksee myrkkyä maailmaan, musertaakseni sen sitten. Tahdon sivaltaa miekkani tuon kruunatun jumalankieltäjän varalle, jonka kavala julmuus ei ole arastellut ahdistaa Itävallan hurskasta ruhtinatartakaan.
MOREIRA (syrjään). En ole siis häntä menettänyt. Mutta — hän ei saa matkustaa. Hänen tulee toimia meidän asiamme hyväksi, mutta ei Wienissä, — ei, vaan täällä.
LAFOENS. Käsittämätön levottomuus ajaa minua kauas maailmalle. Tajon laineet ikäänkuin kietovat ajatukseni ja vievät ne kauas pois uskaliaisiin urhotöihin. Kaipaan jotakin suurta, jota vastaan taistelisin ja jonka voittaisin. Ihmettelet että minä, joka ennen olin hiljainen ja arka, nyt — mutta, näetkös, en oikein tiedä itsekään, miten —
MOREIRA. Minä sen sinulle sanon. Olet oppinut tuntemaan Aveiron herttuattaren, donna Theresian.