Teit' inhottaa nuo uudet opit varmaan,
Joit' evankeliumina filosoofit
Nyt Ranskass' saarnaavat, niill' yrittäen
Riettaasti kaataa valtiot ja kirkot.
Tuo vapaus-rääky mullekin on kammoks.
THERESIA.
Tääll' älä maini pyhää vapaus-sanaa;
Tyrannit, portot kiitost' ei saa siltä,
Mut näitä Pompadour ja Fredrik mairii.
En vapautt' inhoo: — aikakirjat näyttää,
Ett' ei se Portugaliss' outo ollut,
Pilkkaajat nuo vaikk' ilkkuvatkin meitä,
Etelän kansaa, pimeyden orjiks,
Ivaten elämäämme, runouttamme.
Heist' outoa on toinen niinkuin toinen;
He eivät ole nähneet taivastamme,
Kuink' äärettömiin häikäisten se välkkyy,
Himeä aurinkonsa kuinka meillä
Tulistaa tumman rypäleen ja kiihtää
Veremme kuuman väkeväksi kiihkoks.
Heist' outoa on, että meidän naiset
Voi hartain innoin suurta jumaloida,
Ja ettei kunnia ja uskollisuus
Tarua enää meidän miehist' ole.
Nuo kylmät ivaa lemmenkauneuttamme,
Nuo pienet kunniamme suuruutt' ilkkuu,
Matalat hylkii syvyytt' uskontomme.
LAFOENS.
Theresia eikö paremmin mua tunne,
Kun lukee minut noiden houkkain joukkoon,
Röyhkeiden ryömijäin, jotk' unohtavat
Isänmaan, kerjätäkseen kiitosta
Alhaisilt' ajan helmalapsilta.
Tääll' Lissabonissa mua kaikki painaa,
Mua hovin tunkka ilma tukehuttaa,
Myrskyjä kaipaan, kiistaa, voittoa.
Ma tahdon koittaa maailmaa tuntea,
Sen voittaakseni. Älkää hymyilkö!
Oi, Theresia, kylmä hymyily
Se tällä hetkell' oisi murheeks mulle.
Koht' eronhetki lähestyy, se jättää
Sydämmeen äärettömän kaihon tuskat.
Sano, silmäinikö katse, posken hehku,
Ne eikö selvään puhu mitä mietin?
Viel' ylvään suunkin tunnustaako täytyy,
Jok' autuuttakaan kerjätä ei tahtois?
Sa jalo nainen, jota jumaloitsen —
Sit' en voi peittää — sua rakastan.
THERESIA.
Voi! Vaiti! Voi! Tuot' älä sanaa maini!
Älä härnää sallimusta!
(Kääntyy äkisti poispäin.)
LAFOENS.
Vaikka meidät
Se murskaisi, sun täytyy vastata.