KUNINGAS (itsekseen). Tunnen aina kummallista rohkeuden puutetta, kun näen tuo miehen. (Ääneen.) Voisivat nähdä meidät yhdessä! Mitä siitä Pombal? sanoisi|? Poistukaa! En tahdo teitä ilmaista. Miksi olette tänne tullut?
MOREIRA. Pelastaakseni teidät, sire. Olen uskaltanut henkeni vapahtaakseni sielun, joka on kadotuksen partaalla.
KUNINGAS. Mitä, jos joku tulisi! Ei maksa vaivaa teidän puhua. En kuitenkaan teitä usko.
MOREIRA. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin, ettei kukaan tule.
KUNINGAS (tyynemmin). Vai niin! Puhutte vaarasta. Eihän toki täällä tänä iltana?
MOREIRA. Viimeistä kertaa varotan teitä oman itsenne, uskonnon ja maan suurimmasta vihollisesta ja vaarasta — Pombalista. Häntä minä tarkoitan. Pirullisilla juonillaan hän on lumonnut teidät ja houkutellut teitä leveälle tielle, ja tiedätte, sire, mihin se tie johtaa.
KUNINGAS. Käytte asiaan liian kiihkeästi. Sielustani minä vastaan rippi-isälleni, Santaremin piispalle.
MOREIRA. Piispa on hurskas mies. Kuitenkaan en käsitä, kuinka hän on voinut antaa teille synninpäästön teosta niin jumalattomasta, kuin pyhän Malagridan vangitsemia nen on.
KUNINGAS. Pyhän Malagridan vangitseminen! Vakuutan teillä että se on tapahtunut minun tietämättäni.
MOREIRA. Sire, häntä, jonka rukoukset kymmenen vuotta sitten pelastivat teidät kuolemasta, häntä te nyt noin kohtelette. Olisin ennen suonut, että äitini olisi minut kuurona synnyttänyt, kuin että korvaini nyt pitää moista kuulla.