JOSÉ. Ovat ruvenneet liittoon Tavoran suvun kanssa. He ovat nyt yksissä hankkeissa kukistaa teidät.
POMBAL. Eikö ole mitään hankkeita kuningasta vastaan? Ah! jospa olisi minulla vain yksikin todistus, että vehkeilevät häntä itseään vastaan, niin olisi asiani voitettu!
JOSÉ. Ei, he tuntevat liian hyvin kuninkaan heikkouden toivoakseen toista hallitsijaa. Tavoran suku tahtoo hallita, niinkuin se hallitsi entisen kuninkaan aikana.
POMBAL. No, miltä tuo vastasyntynyt käärmeenpoikanen näyttää? Miten sen tulee minua pistää?
JOSÉ. Paljoa en ole saanut tietooni, sillä pater Moreira ei näy asioita uskovan nykyiselle isännälleni, Tavoran herttualle. Ainoa, minkä tiedän, on, että kapina on Lissabonissa syttyvä vielä tänä yönä. Jesuiittain on määrä kaikilla kaduilla kehottaa kapinaan. Pater Malagrida etupäässä aikoo puheillaan ihmetöistä ja muista mokomista hullutuksista niin kiihoittaa kansaa, että se tarttuu aseisiin, muutamissa rykmenteissä on jo sotamiehet saatu taipumaan. On aikomus julistaa, että uskonto on vaarassa ja että te pidätte kuningasta vangittuna ja pakotatte häntä, mihin vain tahdotte.
POMBAL. Vai niin, — taaskin tuo vanha juttu! Mutta (tehden semmoisen liikkeen kuin jos murskaisi jotakin) sitä ei ole vaikea kukistaa. Muutamia mielettömiä raukkoja, jotka välttämättä tahtovat tulla martyyreiksi, lähetetään kaiketi liikkeelle. Pater Malagrida on vankeudessa, häntä he eivät voi käyttää.
JOSÉ. Erehdytte. Kuningas on omalla kädellään allekirjoittanut hänen vapautuksensa. Koko hankekin näyttää tärkeämmältä kuin luulette, sillä pater Moreira on itse Lissabonissa. Hän, kymmenen muuta jesuiittaa, sekä herttuat Aveiro, Tavora, Lafoens ja Elvas aikovat…
POMBAL. Aveiro, sanoit, Tavora, Lafoens — sehän oli vain kolme — minä erehdyin — tai — kuule, sano että erehdyin, niin saat omaksesi viljavimman maatilani.
JOSÉ. Jos olisin valehdellut, niin mielelläni olisin antanui vuosia elämästäni.
POMBAL. Ovatko siis maailman peruspylväät horjahtaneet ja taivas ja helvetti sekaantuneet toisiinsa? Haa! Ennen omin sormin repisin auki rintani ja riistäisin siitä sydämmen kuin että — haa! José! Seisot siinä niin rauhallisena. Et tiedä kuinka pirullisesti minua on petetty — olen hänelle antanut Beatriceni, hänen suutelonsa ovat tämän myrkyttäneet — ah, — minun tyttäreni, oman sieluni lapsi, sinun puolestasi on kostettava — vapise, sinä viheliäinen matelija! Tähän hetkeen olen vain vihannut pimeyttä, polkenut pahuutta, hävittänyt valhetta — mutta nyt — samalla pohjattomalla vihalla, millä ennen olen taistellut puolta maailmaa vastaan, samalla voimalla nyt sinut muserran! (Pikaisesti.) Missä on hän?