ELVAS. Kenties — unelmissani. Ei, ei! Minä en ole kunnianhimoinen. Voiko maa minulle kauniimpaa päämäärää osottaa kuin Beatriceni? Ei mikään minusta kirkkaammin säteile kuin hänen silmäinsä loiste. Mitä olisi kruunu hänen suutelonsa rinnalla, mitä kunniarikas elämä hetken unelmaan verrattuna hänen rinnoillaan?
POMBAL (syrjään). Noinko puhuu mies, tai — haa, taaskin tuo epäluulo! — Ei, — hän ei voi — mutta, hän on Tavora. (Ääneen.) Luulin, että, kun sota Espanjaa vastaan pian voi syttyä, jokainen Portugalin nuorukainen, joka vain kykenee, rientäisi taistelemaan maansa puolesta. En kiellä, että olisin toivonut sinun astuvan sotariviin ja hankkivan itsellesi maineen suuremman ja pysyväisemmän, kuin minkä lahonnut sukupuu voi tarjota.
BEATRICE. Ja jättävän minut. —
ELVAS. Ole huoletta! Älä usko, että minä hylkään suurimman onneni, — sillä se sinä olet, — murhalla ja verellä ostaakseni palasen tuota väärää rahaa, tuota kunniaa, jolla joukkoja lahjotaan. (Pombalille.) Sitä paitse itse parhain tietänet, että ylimmät paikat armeijassa annetaan yksinomaan ulkomaalaisille ja aatelittomille.
BEATRICE. Isä, älä vihastu! Olisi, näet, sietämätön jo pelkkä ajatuskin, että hänet kadottaisin. Koko elämäni on tähän asti ollut levotonta vapisemista sinun tähtesi; jos minun nyt täytyisi vapisten pelätä Luiz'inkin kohtaloa, niin luulenpa, etten kestäisi.
JOSÉ (tulee). Anteeksi, mutta tärkeitä uutisia Lissabonista. Malagrida on rohjennut siellä näyttäytyä.
POMBAL. Pahasti hänen silloin käy.
JOSÉ. Tapansa mukaan hän on yllyttänyt kansaa kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Hän on lausunut kauhistavimpia syytöksiä teitä kohtaan, herra markiisi, ja perättömillä väitteillä teidän ylhäisyytenne puhdasoppisuudesta —
POMBAL. Lyhyesti!
JOSÉ. Kansanjoukko, hänen saarnansa vimmaamana, alkoi jo liikahdella, kun teidän ylhäisyytenne henkivartioston päällikkö toi komppanian sotaväkeä ja hajoitti joukon. Malagrida pakeni Aveiron herttuattaren palatsiin —