KUNINGAS. Tiedän, — he ovat vihamiehiäni. Mutta nähkääs, — sanon siis totuuden: en tohdi, pelkään heitä. Lapsuudestani asti on minuun istutettu se käsitys, että Jeesuksen veljeskunta on jotakin suurta, hirmuista, mahtavaa, joka toisessa kädessään pitää taivaan, toisessa syvyyden avaimia, — jotka tuntevat vähäpätöisimmän ihmisen pienimmätkin ajatukset, — joiden rankaisevaa kouraa ei voisi välttää, vaikka; pakenisikin Portugalista, Europasta, asutusta maailmasta, elämästä —, sillä he ovat mahtavammat kuin maan kuninkaat, ja taivaan enkelit kuulevat heidän ääntään.
POMBAL. Myönnän, että ovat mahtavat, mutta heidän mahtinsa on uhkaavan pilven, joka näyttää hirmuiselta, vaan jonka auringon säteet pian hajoittavat. Kautta koko nykyajan käy huuto noita jesuiittoja vastaan, kauhun huuto menneisyyteen nähden ja koston huuto tulevaisuuteen nähden. Pieni Portugal on antava Europalle esikuvan, josta tämä tulee sitä iankaiken kiittämään.
KUNINGAS. Tuhlaatte sanojanne turhaan. Minä en voi ryhtyä karkoittamaan Jeesuksen veljeskuntaa.
POMBAL. Sekö viimeinen sananne?
KUNINGAS. Viimeinen.
POMBAL. Silloin minun täytyy teidän majesteetiltanne pyytää virastani eroa.
KUNINGAS. Eroako? Mahdotonta! En tule toimeen ilman teitä. Ah! te tahdotte saada ministeri-palkkanne korotetuksi. Saatte. Se on todellakin pieni, myönnän sen. Teistä on tuleva ruhtinas, ensimmäinen Portugalissa — ajatelkaas, se kuuluu kauniilta. Vaan ette saa minua jättää, kaikessa muussa tahdon noudattaa mieltänne. Eikö totta — te jäätte?
POMBAL. Sire, sanassani pysyn.
KUNINGAS. Mutta pyydän, rukoilen, — kuninkaanne, ei, ei, ystävänne, joka hyväksenne on tehnyt kaikki, rukoilemalla rukoilee teitä jäämään. Minulla ei ole ketäkään muuta, johon voin luottaa.
POMBAL. Valitkaa! — minut tai jesuiitat, uskollisin palvelijanne tai kiukkuisimmat vihamiehenne.