KUNINGAS (syrjään). Tuo aavemainen katse minua pelottaa. On niinkuin kulkisin unessa. Olen kai liiaksi juonut. (Ääneen.) Kumma, kuinka hartaasti olette kiintynyt Lafoensin herttuaan.
THERESIA (hurjasti). Siksi että häntä rakastan, ettekö sitä ymmärrä? — siksi että häntä rakastan. Ah! en voi ajatellakaan, että hän kuolisi — ah! en saata käsittää, kuinka maa enää voisi olemassa olla tai aurinko paistaa, jos hän ei eläisi. Käsitättehän — mahdotonta on, että hän kuolisi.
KUNINGAS. Te voitte hänet pelastaa.
THERESIA. Mitä tahdotte? Omaisuuteni, — äärettömät tilukseni? Ottakaa, ottakaa! Minä kuljeksin mierolaisena ja kerjään leipäni. Tai henkeni? Viekää! viekää! Häpeälava, — tikari, — myrkky, — mitä vain tahdotte!
KUNINGAS. En mitään tuosta kaikesta. Itsenne!
THERESIA (soinnuttomasti). Mitä tarkoitatte?
KUNINGAS (tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin). Te ymmärrätte minut!
THERESIA (kääntyen pois). En!
KUNINGAS. Sinun täytyy tulla omakseni. En tiedä, rakastanko vai vihaanko sinua, mutta sydämmessäni tunnen valtavan himon tuhota, turmella, ja kuitenkin nauttia sinua. Haa! tahtoisin nähdä sinut piinapenkillä, nähdä kuinka häikäisevät, uhkuvat jäsenesi värisevät noiden kauheiden kidutuskoneiden käsissä, — ja samalla tahtoisin mielipuolen ahnain huulin suudella paljaita jalkojasi. Haa! tahtoisin nähdä sinun epätoivosta uupuneena nojautuvan olkapäähäni, aivoissa hulluus ja sydämmessä raivo, kunnes hurjapäisenä suudelmilla, vielä hehkuvammilla kuin minun, tapaisit huuliani.
THERESIA. Ah! noin rohkenette puhua minulle! Olen hävetä silmät päästäni. (Pitelee otsaansa.) Miksi tulinkaan tänne! Pois — pois! (Aikoo poistua.)